Matias

3. Häät ja hautajaiset

Matias

Mummola tarkoitti mulle juhannuskokkoja, kuivattuja omenanviipaleita kangaspuuhuoneessa, jäätelöitä alakerran pakkasessa, riisipiirakoita, Hartwallin omenalimpparia ja ketunleipiä talon vastapäätä olevassa rinteessä. Mummola tarkoitti mulle suurta ruskeaa penkkiä, joka me lapsina kannettiin järveen ja josta me sitten hypittiin nopeasti syvenevään siniseen veteen. 

Erityisesti mummola tarkoitti mulle kesää. Kesää, kun me Sannin, Vilman, Marissan, Alexanderin ja Jessen kanssa uitiin koko päivä, sukellettiin pohjaan, etsittiin isoja kiviä ja leikittiin. Kesää kun me juostiin yömyöhään ulkona, ihasteltiin auringonlaskuja, pelleiltiin pellolla ja luultiin että elämä oli aina sellaista. Kesää, kun me kiipeiltiin öljytankkien päälle, laskettiin alas hiekkamontun rinnettä, kahlailtiin kilometritolkulla rantaviivaa pitkin ja uitiin papan siskon rannassa. Kesää, jolloin Marissan ja Alexanderin isä paistoi tuoretta lohta, me haaksirikkouduttiin, virvelöitiin ja ajettiin mönkijällä.

Mulla oli kamala ikävä niitä kesiä. Mulla oli ikävä itseäni silloin. Niihin aikoihin ajattelin maailman olevan juuri siinä mun luona, kaikki oli mahdollista ja mun suurin huoli oli se, että joutuisin pian palaamaan himaan. Aika oli kadottanut merkityksensä, huolia ei ollut, oltiin vaan me serkukset ja navetan heinävintti jonka vanhoilla oljilla me makoiltiin tuntikausia, soiteltiin pilapuheluita, ihasteltiin kissanpentuja ja rakennettiin majaa.

Ne kesät oli poissa, niin oli myös mun huoleton lapsen mieli. Me oltiin serkkujen kanssa erkaannuttu toisistamme, ne oli muuttaneet kauemmas eikä me nähty kuin korkeintaan juhlapyhinä. Marissan ja Alexanderin perhe oli muuttanut Vaasaan ja Jessen perhe Lappeenrantaan. 

Ja mä kävin mummolassa aivan liian harvoin. Nytkin mua jännitti aivan liikaa, kun istuin autossa tutun ruskean talon edessä. Keittiön ikkunassa oli yhä ne tutut omenaverhot. Nyt kun mietti, mummolaan liittyi aika paljon omenaisia muistoja. 

Mua jännitti, koska kaikesta huolimatta musta jotenkin tuntui etten osannut puhua vanhempien ihmisten kanssa. Hienopuheisuus sujui multa, mutta se ei ollut luontevaa. Samalla mua hävetti. Hävetti se, etten ollut käynyt useammin. Mummo asui yksin suuressa talossa Hoilolassa. Aiemmin siellä oli asuneet myös pappa ja kolme lasta. Lapset oli kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois, mun mutsi mukaan lukien.

Papan mä muistin yhä hyvin. Meistä on monia kuvia, kun me leikittiin leluautolla, kun mä olin virpomassa vaahtosammuttimen kokoisena ja mun rippijuhlissa joitain vuosia sitten. 

Sitten papan kunto oli huonontunut. Se ei enää voinut lähteä muiden kylän miesten mukaan hirvimetsälle tai liikkua ilman rollaattoria. Sitten haimasyöpä vei papan sänkyyn. Katutason kolmanteen makuuhuoneeseen oli rakennettu kangaspuiden viereen suihku, koska pappa ei enää jaksanut kävellä portaita alakertaan. 

Pappa oli kuollut neljä vuotta sitten tammikuussa parin viikon sairaalajakson jälkeen. Mä olin itkenyt, mutta en hautajaisissa. Se oli karua, mutta mun oli pakko yrittää pitää itteni kasassa. Jo 16-vuotiaana mä olin tiennyt, että olin ääripäästä toiseen -tyyppi. Joko mä en itkisi ollenkaan tai sitten mä romahtaisin. Enkä mä saanut romahtaa. Tässä mä olin, tyyppi joka ei ollut itkenyt oman pappansa tai siskonsa hautajaisissa.

Ummistin silmät ja yritin rauhoittua. Mummola oli mulle turvapaikka, mutta viimeisen vuoden aikana musta tuntui etten ollut edes ansainnut sitä. Mummon ei tarvinnut kuulla mun surkutteluja ja ahdistuneita mietteitä.

Pihassa oli myös toinen auto, punainen volvo. Se oli Marissan auto. Mä olin nähnyt Marissan viimeeksi papan hautajaisissa. Se ei ollut päässyt Sannin hautajaisiin ulkomaanreissun takia. Mua harmitti, että meistäkin oli tullut ne sukulaiset, jotka näki toisensa lähinnä häissä ja hautajaisissa.