James Sirius Potter

Luku 7.

Ottakaa kiinni porttiavaimesta”, McGarmiwa ohjeisti.
James puristi likaisen sangon kahvasta tiukasti. Hänen pikkuveljensä ja pikkusiskonsa tekivät samalla tavalla. Lilyn kasvoilta pystyi näkemään, että hän oli itkenyt ja James olisi halunnut halata häntä lohduttavasti, mutta voi jo valmiiksi huonosti, vaikka porttiavain ei ollut edes lähtenyt vielä.
”Yksi…, kaksi…, kolme!”

James tunsi tutun humahtavan tunteen, kun porttiavain alkoi toimimaan ja yritti pitää sisuskalunsa sisällään. Kolme teiniä iskeytyivät päistikkaan olohuoneen vihreälle matolle.
”Oletteko kunnossa?” Albus kysyi, joka oli ensimmäisenä päässyt jaloilleen.
”Joo, Lily?” James varmisti istuessaan sohvalle. Nuorin sisaruksista nyökkäsi ja jäi istumaan lattialle. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, kunnes Lily avasi suunsa.
”Uskotteko, että äiti tulee kuntoon?”
James ja Albus vilkaisivat toisiaan tietämättä mitä sanoa.
”Varmasti”, Albus sanoi ääni hiukan säröillen. Kolmikko jäi ahdistavaan hiljaisuuteen, jonka katkaisi Harryn tulo.

”Meidän täytyy ilmiintyä sairaalaan”, Harry sanoi vakavasti. Hän näytti siltä, ettei ollut nukkunut päiviin. Albus ja Lily tarttuivat häntä kädestä ja he kimppailmiintyivät. James kaikkoontui paikalta pian heidän jäljessään.

James oli käynyt vain kerran aiemmin Pyhän Mungossa. Hän oli 12-vuotiaana joutunut epäonnistuneen loitsun eteen ja hänen oli pitänyt pysyä sairaalassa viikon.
”Viides kerros, kolmas ovi vasemmalla”, aulanoita sanoi Harrylle ja viittoi portaisiin.

Viidenteen kerrokseen oli paljon portaita.
”Kuinka mones ovi se oli?” Harry kysyi hajamielisesti.
”Kolmas”, kaikki kolme vastasivat kuorossa. Ginnyn osasto oli hyvin pieni. Siellä oli hänen lisäkseen vain kaksi muuta potilasta. Punahiuksinen oli ikkunan viereisessä sängyssä aivan virkeänä ja selvästi äärimmäisen ärtynyt sängyssä olemiseen.
”Hei, äiti”, James sanoi, kun Lily ryntäsi hänen luokseen.
”Älkää näyttäkö noin huolestuneilta, vielä minä elossa”, Ginny sanoi huvittuneesti silittäen tyttärensä hiuksia. James hymyili tahtomattaan. Ehkä juuri se mitä hän tarvitsi oli olla perheensä kanssa juuri nyt.

”Toivottavasti Jamesin äidillä on kaikki hyvin”, Dara sanoi huolestuneen kuuloisena. Seren vilkaisi häntä, mutta välinpitämättömän katseen, jota Dara oli odottanut, sijasta toisen tytön kasvoilla oli myötätuntoinen ilme.
”Tuskin se mitään todella vakavaa on”, Seren lohdutti, mutta hänen katseestaan näkyi, että hän ajatteli jotain todella ankarasti.
”Mitä?”
Seren ehtinyt sanomaan mitään ennen kuin tunsi koko kehonsa lukkiutuvan yhteen ja kaatuvan maahan. Myös Dara oli tuntenut saman ja makasi hänen vieressään rähmällään.

”Ottakaa heidän sauvansa”, Calvin Lynch käski huvittuneena ja kaksi muuta luihuista tutkivat kovakouraisesti heidän taskunsa ja vetivät sauvat pois. Tällainen hyökkäys ei ollut lainkaan Lynchin tapaista. Hänellä oli ylpeyttä eikä olisi koskaan hyökännyt aseettoman tai toimintakyvyttömän kimppuun.
”Komennuskirous”, Dara kuiskasi hiljaa. Jos Seren olisi pystynyt, hän olisi nyökännyt. Mutta kuka olisi-? Vastaus oli ilmiselvä. Seren ei ehtinyt ajatella miten päästä tilanteesta ulos, kunnes tunsi veren valuvan kasvoillaan. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vuolaammin verta vuosi. Sereniä sattui joka puolelle kehoa ja pystyi vain kuvittelemaan minkälaisessa kivussa myös Dara oli. Lopulta molemmat pyörtyivät ja jäivät verisinä makaamaan mutaiseen maahaan.

Seren heräsi seuraavan kerran sairaalasiivessä kolmen tunnin kuluttua.
”Onko Dara kunnossa?”
”Ystäväsi on ollut hereillä jo puoli tuntia”, matami Pomfrey vastasi ja vasta silloin Seren huomasi tämän olevan vieressään. ”Teidän molempien pitää viettää yksi yö täällä.”
Enempää sanomatta hän pyyhälsi pois sekoittaen samalla sammakonkudulta näyttävää sosetta. Seren huokaisi turhautuneena ja sulki silmänsä.
”Muut ovat raivoissaan, näyttivät siltä, että aikovat kirota jokaisen luihuisen joka on koskaan ollut olemassa”, Dara sanoi viereiseltä pediltä.
”Ovatko he tulossa tänne?”
Dara kohautti olkapäitään.
”Aika varmasti.”

Daran kyseenalainen arvaus kävi toteen, sillä muut rynnivät sisään vartin päästä. Jopa James, joka oli ilmeisesti päässyt Mungosta.
”Minä voisin tappaa ne pelkurit”, Alessia kivahti sen jälkeen, kun kaikki olivat ehtineet olla huolissaan hänestä.
”Se ei vieläkään ollut heidän syynsä, se nainen komennutti heidän”, Dara selitti äänellä, joka vahvisti, että hänen oli täytynyt sanoa se aika monta kertaa.
”Meidän täytyy tehdä jotain”, Morgan päätti ja hänen kasvonsa muuttuivat päättäväisiksi.

”Mitä?” Dara kysyi huvittuneena. ”Hyökkäämme hänen kimppuunsa?”
”Me tutkimme häntä ja mustaa kristallia”, James ehdotti. Kaikki suostuivat suunnitelmaan joskin Alessia vastahakoisesti. He eivät saisi olla oikeastaan minkäänlaisissa tekemisissä naisen ja kaikki tieto oli tultava lukemalla. Seren saattoi aavistaa, ettei Alessia uskonut sen toimivan ja aikoi tehdä jotain todella typerää, mutta piti suunsa kiinni. Se olisi Alessia päätös.

Kaikki muut paitsi Charlie lähtivät ja Seren oli vaipunut uneen. Dara tai Charlie eivät sanoneet kumpikaan mitään. Vain istuivat. Hiljaisuus ei ollut painostava vaan rauhoittava. Yhtäkkiä Dara tunsi Charlien huulet omillaan. Hän oli ensin yllättynyt, mutta vastasi lopulta suudelmaan. Jonkin ajan päästä he irrottautuivat ja katsoivat toisiaan.
”Mitä me ollaan?” Dara kysyi hiljaa.
”Tyttö- ja poikaystäviä?”
Dara nyökkäsi heikosti ja he uppoutuivat uuteen suudelmaan.
”Hankkikaa huone”, Seren huikkasi unisesti ja molemmat alkoivat nauramaan. Ehkä toiveet joskus toteutuvat.