run away | finnish

se on niinkun ei tuntis mitään

Ellen pov
Tässä mä nyt oon. Seisomassa parhaan ystäväni haudalla. Ja tässä olen seisonutkin jo tunnin. Kyyneleet eivät enää tule silmistäni ulos. Ne kuluivat jo kaikki.

Joel on jaksanut odottaa minua koko ajan. Tosin hän kyllä meni autoon odottamaan kun halusin olla hetken yksin täällä. Ja se hetki venyikin sitten tunniksi.
-
Lähtiessäni haudalta tunsin jonkinlaisen aallon vyöryävän lävitseni.

"Hyvästi ystävä." Kuiskasi vielä.
-
Automatka kului täysin hiljaa. Joel taisi tajuta etten ole juuri nyt juttu tuulella.

Avaan ikkunan ja kaivan repustani tupakka askin ja sytkärin. Sytytän tupakan.

"Haluutko sä?" Kysyn Joelilta.

Hän nyökkää ja on sitten ottamassa tupakkaa askista ennen kun kerkeän estää tämän. Otan tämän puolesta tupakan askista ja sytytän sen. Sitten ojennan sen hänelle.

"En haluu et meki ollaan kohta siellä multa kasassa." Naurahdan hieman.

Joel hymyilee minulle. Ja siinä me sitten poltettiin, vähän niinkuin siellä kalliolla Nean kanssa.
-
Kun sain tupakkani poltettua heitin sen ikkunasta moottoritielle ja suljin ikkunan. Pian Joel teki samoin.
-
Olimme päässeet kotiin ihan elävinä. Tai no en oikeen osaa tai halua sanoa tätä paikkaa kodiksi. Tää ei vaan tunnu kodilta.

Joel lähti juuri ja olisin taas yksin.

Vilkuilin koko ajan noita isoja keittiöveitsiä. Ehkä en tappaisi itseäni, satuttaisin vaan.

Nousin ylös valkoiselta nahka sohvaltani. Kävelin ihan veisten viereen. Sitten otin yhden niistä käteeni. Voisinko oikeasti tehdä tämän? Kyllä. Istun keittiöni lattialle ja käärin hupparini hihan ylös. Painan terän ranteelleni. Viillän sillä ensimmäisen viillon. Veri tippoja alkaa tippua kädestäni. En välitä vaikka ihanan valkoinen lattia olisikin ihan veressä tämän jälkeen. Painoin terän uudelleen ranteeseeni. Toistin tämän moneen kertaan. Alkoi hieman huipusta jo. Olikohan tämäkin nyt järkevää? Mitä mä ees mietin, eihän viiltely ikinä oo järkevää. Mut se vaan tuntuu ihanalta. Se tunne on vaan jotain jota en osaa selittää. Tän mä ansaitsen.

Hetken päästä päätin nousta ylös. Kävelin vessaan. Nostin laadusta puhdistus välineet.

Kun olin saanut viillot putsattua määrin niiden päälle vielä sideharsoa. Pistin vielä hupparini hihan ranteeni päälle.

Kävelin keittiöön. Huomasin pienen verilammikon siinä kohti missä olin juuri äsken viiltänyt itseäni.

Sen siivottuani tajusin etten voisi tehdä tätä enää koska en jaksaisi joka päivä siivota verilammikoita ja putsata rannettani.
-
Kuulin ovikellon soivan. Onkohan Joel taas tulossa tänne? Kiiruhdin avaamaan oven. Oven takana seisoo Aleksi ja Olli.

"Ai moi." Moikkaan heitä.

"Moiii" Aleksi syöksyi halaamaan minua.

Juttelimme poikien kanssa tapahtuneesta. He ottivat osaa ja minun pillittäessä he tukivat mua.

"Pitäiskö sun harkita jos menisit puhumaan psykologille?" Olli kysyy minulta.

" Oon yrittäny aiemminkin, mut en vaan osaa puhua vieraille ihmisille." Kerron hieman surullisena muistaessani sen tuskan silloin monia vuosia sitten.

"No kerro sit meille." Aleksi ehdottaa.

"No okei."

"Elikkäs kerro vaikka miltä susta tuntuu?" Olli aloittaa.

"Se on niinkun ei tuntis mitään. Tyhjää." Kerron.

"Mmm. Noh entäs minkälaiset suhteet sulla on sun läheisiin?"

"Tuun toimeen vaan broidin ja frendien kaa."

"Onks sulla veli?"

"On. Joel."

Juttelemme vielä hetken poikien kanssa kunnes muistan kysyä. "Onks teillä muuten jotain juttua?"

"E-ei tietenkään." Aleksi väittää aivan punaisena.

"Älä esitä! Mä kyl tiedän."

"No okei okei. On meillä."

"Jes!"
• • •
Sanoja:490