Blind Channel One Shots [TAUOLLA]

9. Olli x Aleksi - Auta mua

Nyt heti alkuun iso varotus. Tästä tuli yks synkimpiä juttuja mitä oon ikinä kirjottanu joten TW ITSETUHOISUUS JA KUOLEMA. Pyydän anteeks jo etukäteen ja en maksa kenenkään terapiakuluja.

Olli venytteli hieman ja meni sänkyyn peiton alle. Hän päätti vielä tarkistaa äänettömälle jääneen puhelimensa viestien varalta. Aleksilta oli tullut yksi uusi viesti puoli tuntia sitten.

--

Aleksi <3: Auta mua.

--

Olli jäätyi hetkeksi paikoilleen. Hänen sydämensä alkoi hakata. Viesti oli tullut tasan 33 minuuttia sitten, eikä Aleksia ollut näkynyt paikalla WhatsAppissa sen jälkeen. Mitä jos Aleksi yrittää-

Olli juoksi laittamaan kengät jalkaan, heitti takin päälleen, nappasi avaimet ja puhelimensa ja juoksi ulos asunnostaan. Aikaa ei ollut sekuntiakaan hukattavana. Aleksilla oli mennyt todella huonosti jo pitkään, ja vaikka hän oli väittänyt parantuvansa hitaasti mutta varmasti, Olli pelkäsi pahinta. Aleksi asui onneksi alle puolen kilometrin päässä, joten matka taittui nopeasti juosten.

Olli juoksi portaat ylös toiseen kerrokseen ja koputti Aleksin oveen. "Aleksi? Kulta, mä täällä, avaa ovi", hän pyysi, kun vastausta ei kuulunut. Lopulta hän päätti käyttää vara-avaintaan. Hän avasi oven ja jätti sen perässään raolleen ennen kuin hän ehti edes katsoa kunnolla ympärilleen.

Aleksin asunnossa haisi alkoholi. Olli käveli varovaisin askelin eteisestä kohti keittiötä. Se oli kuitenkin tyhjä, joten hän suuntasi Aleksin makuuhuoneeseen ja avasi varovasti raollaan olleen oven.

Näky oli järkyttävä. Aleksi makasi lattialla kyljellään. Hän oli aivan kalpea ja hänen vieressään oli maahan levinnyt viinapullo ja tyhjä lääkepurkki. Olli polvistui Aleksin viereen ja ravisteli häntä. "Aleksi hei, herää", hän sanoi ja laittoi kätensä Aleksin nenän eteen testatakseen hengityksen. Mitään ei tuntunut.

Olli alkoi mennä paniikkiin, mutta hän kaivoi puhelimensa ja soitti hätänumeroon. "Hei, täällä on Olli Matela, mä löysin just mun poikaystävän asunnostaan ja se ei hengitä", hän sanoi ääni väristen. "Sillä on vieressä tyhjä lääkepurkki ja puoliks tyhjä viinapullo..." Päivystäjä käski Ollia aloittamaan elvytyksen. Olli antoi osoitteen ja päivystäjä lupasi ambulanssin olevan paikalla muutamassa minuutissa.

Olli käänsi Aleksin selälleen ja alkoi elvyttää. Samalla hän alkoi itkeä. "Aleksi kulta, oo kiltti ja hengitä", hän aneli painellen samalla Aleksin rintakehää. Ei reaktiota.

Joku muu talon asukkaista päästi ensihoitajat sisään. He astuivat sisään raollaan olevasta ovesta ja osasivat ilmeisesti Ollin itkun perusteella tulla makuuhuoneeseen. Olli astui sivuun, kun ensihoitajat alkoivat tutkia Aleksia ja yrittivät elvyttää.

Olli ei tiennyt, kauanko elvytys jatkui. Se tuntui ikuisuudelta, kuin aika olisi hidastunut. Hän ei ollut koskaan kovin uskonnollinen ihminen, mutta nyt hän rukoili mielessään, että Aleksi jotenkin selviäisi. Hän kuitenkin aavisti jo, että Aleksi ei enää heräisi.

Aavistus osui oikeaan. Ensihoitajat pudistivat päätään. "Olen pahoillani. Ei tässä voinut enää tehdä mitään", toinen heistä sanoi Ollille. Olli purskahti hysteeriseen itkuun. Todellisuus löi häntä päin kasvoja. Aleksi oli poissa. Poissa.

--

Oli kulunut viikko Aleksin kuolemasta. Tänään oli hautajaisten aika. Olli ei halunnut mennä - hän ei halunnut nähdä arkkua tai kuulla kavereiden tai perheenjäsenten osanottoja, jotka oli varmasti tarkoitettu lohduttamaan, mutta ne vain käänsivät veistä haavassa. Hän kuitenkin tiesi, että oli pakko. Ehkä se auttaisi päästämään Aleksista irti.

Olli ei tuntenut enää mitään. Toisaalta häneen sattui edelleen, mutta hän oli samaan aikaan turta. Hän ei enää itkenyt, ei huutanut tyynyynsä öisin, ei edes katsonut Aleksin tavaroita. Hänen mielensä oli vallannut eräänlainen tyhjiö, joka nieli kaiken ja jätti jäljelle vain pimeyden.

Olli laittoi pukunsa päälleen ja lähti autolleen. Kirkko ei ollut kaukana, mutta hän ei halunnut nähdä ihmisten tuijotusta matkalla. Hän istui autoon, huokaisi ja lähti ajamaan.

--

Siunaustilaisuus oli pian ohi ja arkku vietiin hautaan. Juuri ennen kuin kansi laitettiin haudan päälle, Olli pudotti salaa kihlasormuksen Aleksin arkun päälle. Hänen oli tarkoitus antaa se hänelle aivan pian, mutta sillä ei ollut enää väliä. Yhtä hyvin sen saattoi haudata Aleksin kanssa.

Muut bändin jäsenet itkivät keskenään ja lohduttivat toisiaan. Olli seisoi kauempana heistä yksin. Häntä ei itkettänyt. Ennemminkin nauratti. Oli lähes ironista, miten kaikki lopulta päättyi. Tuntui naurettavalta, miten hänen täydelliseltä tuntunut elämänsä Aleksin kanssa loppui tähän.

Heidän olisi pitänyt kasvaa vanhoiksi yhdessä. Heillä olisi pitänyt olla vielä pitkä ura edessään. Mutta ei, Aleksin elämä jäi vajaaseen 24 vuoteen. Bändin nuorin, baby of the band, ja hän kuoli ensin.

Olli vilkaisi bändikavereitaan ohimennen ja käveli autolleen. Pieni ääni hänen päässään halusi seurata Aleksia hautaan, mutta pian tyhjiö nieli senkin. Elämää piti jatkaa - jos sitä nyt enää voisi elämäksi sanoa. Ollista tuntui, kuin hän olisi itsekin jo kuollut. Hänen sisällään oli pelkkää tyhjää, jota ei pystyisi täyttämään.

Olli ajoi kotiin, käveli asuntoonsa ja vajosi sänkyyn. Hän jäi tuijottamaan seinää yksinäisen kyyneleen valuessa alas hänen kasvojaan pitkin. Hänen tietämättään Aleksi seisoi hänen ovellaan, näkymättömänä, katsoen Ollia surullisena. Hän kuiskaili vieläkin tuttua lausetta, vaikka hän tiesi, ettei Olli kuulisi. "Auta mua."

Sanamäärä: 701

Jooh. Semmosta. Anteeks tästä, itkin melkein itekkin tätä kirjottaessa-

Kommentteihin saa laittaa palautetta, ehdotuksia, uhkauksia, mitä vaan :D