Välähdyksiä

Monimutkaisen rakkauden lyhyt historia: 1

17.6.1972

Tajunnan menettäminen oli kokonaan toisenlaista kuin Jazz oli kuvitellut. Hän oli aina ajatellut, että kyse oli ikään kuin väliaikaisesta kuolemasta, niin syvästä unesta, ettei sitä edes tiennyt olevansa tajuton ennen kuin joku lopulta ravisteli hereille ja mainitsi asiasta. Sen sijaan hän sai huomata olevansa hyvinkin tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtui. Hän tiesi tasan tarkkaan olevansa tajuton, koska ei pystynyt liikkumaan milliäkään, vaikka olisi tehnyt mitä. Jopa silmäluomien raottaminen oli täysin toivoton tehtävä.

Jazz arveli, että häntä olisi pitänyt pelottaa olla niin voimaton, mutta jostakin syystä sillä ei ollut väliä. Ehkä se johtui siitä, että hän tiesi tämän olevan vain väliaikaista, hän ajatteli sumeasti. Ei kestäisi kauan ennen kuin matami Pomfrey tai joku muu loitsisi hänet jälleen hereille, ja siinä vaiheessa hän varmasti toivoisi yli kaiken, että olisi edelleen taju kankaalla. Vuosisadan huudot olivat takuulla edessä.

Jay, Jazz ajatteli hämärästi. Jayn jos kenen olisi pitänyt olla täällä kuuntelemassa matami Pomfreyn huutoa. Tai Redin. Mistä se johtui, että miehet onnistuivat aina aiheuttamaan ongelmia, mutta katosivat sitten kuin tuhka tuuleen, kun heidän olisi pitänyt ottaa vastuu teoistaan? Kai se oli joku biologinen juttu. Miehet kautta historian olivat niin tottuneet tekemään naisia raskaaksi ja sitten livahtamaan paikalta, ettei heille ollut ongelma eikä mikään soveltaa samaa liukasliikkeistä taktiikkaa myös muihin elämänalueisiin. Tästä he eivät kuitenkaan pääsisi kuin velho veräjästä. Kunhan Jazz saisi heidät käsiinsä -

Hänen kätensä puristuivat tiukasti peitonkulman ympärille.

"Matami Pomfrey, tyttö taitaa olla tulossa tajuihinsa!"

Jostain kuului askelia, ja sitten joku raotti väkisin Jazzin luomia ja osoitti kirkasta valoa hänen silmiinsä.

"Ei, tyttö on edelleen tajuton", matami Pomfreyn synkkä ääni tiedotti.

"Mutta hänen kätensä liikkuivat!"

Niin liikkuivat, Jazzin teki mieli sanoa, ikävä kyllä ne eivät vain suostuneet liikkumaan hänen kehotuksestaan. Mutta hänen äänihuulensa eivät totelleet sen paremmin kuin hänen muutkaan raajansa, joten puhuminen jäi pelkäksi haaveeksi. Se oli luultavasti parempi, sillä matami Pomfrey alkoi sadatella reippaasti nykyajan nuorten tyhmyyttä.

"Itsetuhoinen, ajattelematon, kapinallinen, vajaaälyinen..."

Jazz tunsi toisen suupielensä kohoavan hymyyn, jota hän ei ollut suunnitellut alkuunkaan.

"Matami Pomfrey, katso!"

Jälleen kirkasta valoa.

"Hyvä on, neiti Thomas taitaa olla sittenkin tulossa tajuihinsa. Käy hakemassa perhe tänne."

Perhe! Jos Jazz olisi pystynyt puhumaan, hän olisi protestoinut äänekkäästi. Viimeksi hän vanhempiaan halusi tänne. Oli liiankin helppoa kuvitella, mitä he sanoisivat – tai pikemminkin mitä he tekisivät, sillä äiti ainakin itkisi takuulla niin äänekkäästi, ettei saisi sanaa suustaan... Vaikka ei Jazz ollut edes loukannut itseään mitenkään pahasti. Luultavasti. Nyt kun hän ajatteli asiaa, hän ei ollut ollenkaan varma. Hänen viimeinen muistikuvansa oli Sianpään likainen lattia, kun hän heittäytyi suojaan ilmassa leijuvalta savulta. Heittäytyi? Kompastui, todennäköisemmin. Miksi ihmeessä hän muka olisi syöksynyt mahalleen lattialle, jos tarkoitus oli päästä ulos ovesta?

Hänen päätään alkoi särkeä pelkästä ajattelemisesta.

"No niin, tyttö, aika herätä", matami Pomfrey mutisi. "Herpaannu!"

Jazzista tuntui kuin sangollinen kylmää vettä olisi hulahtanut hänen ylitseen, ja sitten tunto palasi hänen raajoihinsa. Tunnetta ei voinut varsinaisesti kehua miellyttäväksi, hän totesi, kun hänen jalkojaan alkoi poltella. Oikeastaan poltella oli varsin lievä ilmaisu. Hänestä tuntui kuin joku olisi työntänyt hänen jalkansa tulen keskelle ja pidellyt niitä väkisin siellä.