Välähdyksiä

Monimutkaisen rakkauden lyhyt historia: 9

7.7.1971

"Kiva kämppä."

Jazz yritti parhaansa mukaan kuulostaa siltä, että tarkoitti, mitä sanoi. Tosiasia kuitenkin oli, että Redin asunnon näkeminen teki hänet surulliseksi. Se oli pieni ja hämärä, vain yksi huone ja keittiönurkkaus jästipubin yläkerrassa. Asunnon koko tai valon puute ei kuitenkaan ei ollut se, mikä sai hänet masentumaan, vaan se, miten tyhjää asunnossa oli. Vain välttämättömät huonekalut ja pino kirjoja ja papereita, ei valokuvia tai tauluja tai muistoesineitä tai mitään muutakaan, mikä olisi saanut asunnon näyttämään siltä, että se oli itse asiassa jonkun koti. Jazz ajatteli omaa huonettaan, sen kotoisaa kaaosta ja vuosien varrella kertynyttä valokuvien, kirjojen, kirjelappusten ja hassujen esineiden kirjoa. Hän ei meinannut koskaan löytää huoneestaan mitään silloin kun tarvitsi, mutta se oli sivuseikka – hänen huoneensa näytti siltä, että siellä asuttiin, että sen asukkaalla oli elämä ja historia ja ihmisiä ympärillään. Redin asunto puolestaan huusi yksinäisyyttä.

Jazz ei voinut olla ajattelematta Tylypahkassa kuulemiaan huhuja siitä, miten Red ei ollut väleissä vanhempiensa kanssa, miten poika oli asunut omillaan jo kauan. Red ei ollut koskaan sanonut sanaakaan vanhemmistaan, eikä Jazz ollut kysynyt. Miten sellaisen asian pystyi ottamaan puheeksi? Hei kulta, onko totta, että vanhempasi ovat kamalia ihmisiä? Mutta Redin pelkistetyssä asunnossa seisominen työnsi kysymyksen väkisinkin etualalle, kunnes se leijui heidän välissään kuin aave, näkymättömänä mutta selvästi siinä. Redkin tunsi selvästi kysymyksen ilmassa, sillä poika hieroi niskaansa hänen katsettaan vältellen ja mutisi jotakin kahvin keittämisestä. Jazzin kävi saman tien Rediä sääliksi, ja hän tarttui Rediä paidanhelmasta ennen kuin tämä ehti kadota keittiöön.

"Hei."

Red kääntyi ympäri varautuneen näköisenä. Jazz nousi varpailleen, punoi sormensa Redin sormien lomaan ja suuteli viivasuoraa suuta, kunnes Red rentoutui huokaisten ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Jonkin aikaa he suutelivat hitaasti ja kiireettömästi, hetkeen uppoutuen. Pian se ei kuitenkaan enää riittänyt, vaan suudelmat muuttuivat vaativammiksi ja hätäisemmiksi, kädet vaeltelivat levottomasti sinne tänne, vartalot painautuivat lähemmäs. Jazzin ajatukset muuttuivat sumuksi kuten aina, kun hän oli Redin kanssa tällä tavalla, ja pitkään hän ei tiedostanut mitään muuta kuin Redin huulet hänen huulillaan, Redin kädet hänen lanteillaan, vetämässä häntä lähemmäs, niin lähelle kuin mahdollista. Kun hänen aivonsa seuraavan kerran päättivät tehdä tilannekatsauksen, hän huomasi heidän päätyneen sängylle. Hänen säärensä olivat kietoutuneet Redin vyötäisille, hänen paitansa oli lentänyt lattialle ja hänen omat sormensa vetivät parhaillaan Redin paitaa pois.

Hän rysähti kertaheitolla takaisin todellisuuteen, ja hiipivä paniikki alkoi kaivaa jalansijaa hänen mielensä perukoille. Hän tajusi terävästi, että he eivät olleet enää Tylypahkassa, että he olivat kahden Redin asunnossa ja että ensimmäistä kertaa ikinä heidän ei tarvinnut pelätä, että joku tulisi keskeyttämään heidät ja jättämään heidät jälki-istuntoon. Tylypahkan luokkahuoneissa yllätetyksi tulemisen vaara oli ollut kaiken aikaa läsnä, ja usein Jazz oli jopa kironnut sitä, kun olisi halunnut aina vain lähemmäs mutta oli joutunut pitämään itsensä kurissa siltä varalta, että McGarmiwa osuisi paikalle. Nyt McGarmiwa-uhkaa ei enää ollut olemassa – ja hän oli hermostunut.

Hän tiesi itsekin, että oli se oli typerää. Hän luotti Rediin (enimmäkseen). Hän halusi Rediä (enemmän kuin enimmäkseen). Kun hän oli Redin kanssa, hänestä tuntui usein siltä, että maailma lakkasi olemasta tai ainakin pysähtyi väliaikaisesti. Mutta... seksi oli silti hermostuttava ajatus. Lähinnä koska se oli uusi kokemus, Jazz myönsi itselleen. Uusi kokemus, jossa hän haluaisi olla hyvä, mutta mistä hän voisi tietää olisiko hyvä, kun ei saanut tilaisuutta harjoitella? Se oli vähän kuin olisi ottanut osaa huispausotteluun ilman, että koskaan edes ollut luudan kyydissä. Sitä piti vain luottaa siihen, että keho tietäisi mitä tehdä vaistomaisesti, ilman ohjeistusta, ja yleisön tarkkaavaisten silmien alla. Ja sitten kun otti huomioon sen tosiasian, että luudanvarren selässä hänen kehonsa ei tosiaankaan tiennyt automaattisesti, mitä tehdä... Entä jos hän olisi täysin surkea? Pelko tuntui typerältä ja vieraalta – hän ei koskaan pelännyt olevansa huono jossakin, hän joko luotti itseensä tai ei yksinkertaisesti välittänyt tarpeeksi – mutta siellä se vain oli, mustana mörkönä hänen takaraivossaan.