Välähdyksiä

Monimutkaisen rakkauden lyhyt historia: 5

12.2.1971

Red ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen pelokkaana ihmisenä. Pelokkaana häntä ei ollut myöskään pitänyt hänen äitinsä, joka oli viime tapaamisella kiljunut kurkku suorana, että Red oli röyhkein ja uhkarohkein nulikka, jonka maa päällään kantoi, tai professori McGarmiwa, joka oli jälki-istunnossa mutissut useammin kuin kerran, että Redin rangaitsemiseen tarvittaisiin vähintään lauma villiintyneitä lohikäärmeitä, kun mikään muu ei kerran tuntunut tehoavan. Redillä oli niin Tylypahkassa kun kotioloissakin rohkean ja huimapäisen ihmisen maine, ja hän oli ylpeä siitä. Siksi hänen olikin niin vaikea ymmärtää, miksi ihmeessä hänen vatsanpohjaansa kouraisi, kun hän näki vihaisen, syyttävän ilmeen Jazz Thomasin silmissä. Jazz näytti siltä kuin olisi halunnut itkeä. Vihreät silmät olivat tulvillaan kyyneleitä, mutta ne olivat lähtöisin suuttumuksesta, eivät kivusta tai surusta. Nekin kyyneleet Jazz pyyhki oitis terveellä kädellään pois, kuin ei olisi halunnut antaa Redille aihetta kuvitella, että mies olisi saattanut saada hänet itkemään. Siitä ei ollut epäilystäkään, Red ajatteli ihailevasti - Jassminadara Thomas oli pahuksen itsepäinen nainen.

Sitten Jazz syytti häntä ranteensa murtamisesta ja kaikki ihailevat tunteet kaikkosivat hänen mielestään. Jazz näytti siltä, että olisi mielellään ampaissut ylös lattialta ja käynyt kiinni Redin kurkkuun kuin vesikauhuinen koira. Red tunsi asettuvansa oitis puolustuskannalle.

"Minä mitä?"

"Sinä. Mursit. Minun. Ranteeni", sähisi Jazz. "Tavutanko sen vielä ranskaksi ja takaperin?"

"Hetkinen, minä en ole murtanut yhtään mitään!"

"Miten sitten selität sen, että ranteeni on murtunut?" Jazz kivahti. "Taikuutta vai?"

"Mistä minä tiedän, ehkä sinun luustossasi on jotakin vikaa!" Red ärähti hermostuneena. Jazzin vihreiden silmien ilme sai hänet levottomaksi. Se oli ilme, joka kieli, että jos katse olisi voinut tappaa, Red olisi ollut jo mullan alla seitsemänä eri viipaleena. Kenen tahansa toisen tapauksessa Red ei olisi piitannut koko ilmeestä, sillä vaikka ihmiset ajattelivat usein pahantahtoisia ajatuksia, useimmat olivat joko liian järkeviä tai liian pelkureita toteuttaakseen niitä käytännössä. Red oli kuitenkin jo ehtinyt muodostaa Jazzista tarpeeksi vahvan mielikuvan tietääkseen, ettei tyttö ollut kumpaakaan, ei turhan järkevä eikä missään nimessä pelkuri.

"Minun luustossani on jotain vikaa? Idiootti! Sinä olet se, jonka luustossa on vikaa - kunhan minä katkaisen sinun typerän, itserakkaan selkärankasi!"

Red otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Pois se hänestä, että hän antaisi mokoman pahantuulisen porkkanapään uhkailla itseään.

"Olisi hauska nähdä, miten onnistut siinä sieltä lattialta käsin."

"Aivan, lattialta käsin - koska sinä kuulakalloinen ääliö keilasit minut tänne!"

"Oma on vikasi, kun harhailet humalassa käytävillä keskellä yötä!"

"Itse et osaa katsoa eteesi!"

"No anteeksi vain, jos en odottanut, että joku hemmetin humalainen nainen säntää esiin lähimmän kulman takaa! Mitä minun olisi pitänyt tehdä, näyttää suuntamerkkiä vai?"

"Yleinen huomiokyky olisi ihan kivaa kehitystä!" Jazz huusi takaisin. "Mutta ei, tietenkään Red Stron ei voi katsoa eteensä, sehän olisi ihan liian alentavaa käytöstä Pimeyden Voimilta Suojautumisen Kuninkaalle! No, toivottavasti hallitset myös Naisen Verenhimoiselta Raivolta Suojautumisen, koska kiroan sinut omakätisesti muusiksi heti kun saan sauvakäteni toimintaan!"