We Can Always Begin Again. || Olli Matela

3.

♥ Odessa

Seuraavana aamuna mä herään siihen kun mun ovikelloa soitetaan hullun lailla. Ja kun mä sanon, että sitä rimputetaan herkeämättä, mä myös tarkotan sitä. Mä keräilen ajatuksiani kasaan kunnon tovin peiton alla juuri heränneenä, kunnes mä ymmärrän nousta. Ihan unisena mä etin jonkun ikivanhan vaaleanpunaisen satiinisen aamutakin päälleni ja valkoiset hotellia muistuttavat tohvelit jalkaani. Mun vaaleahko tukkani on ihan sekaisin ja silmät ovat vielä puoliksi kiinni.

Ovikello soi ihan siihen tapaan kuin jokin murhaaja osottaisi soittajaa aseella ja soittajan olisi pakko päästä sisään tällä sekunilla. Mä kipitän nopeiten mitä ikinä ulko-oven luokse, jotta mun naapurit ei alkais vihaamaan mua enempää kuin ne jo vihaa. Jostain syystä en oo niiden mummojen ja pappojen lemppari.

Avatessani oven ehdin juuri väistää oven mukana sivuun, kun mun ystävä ryntää sisään eiliset vaatteet yllään.

"Oho", pääsee mun suusta samanaikaisesti kun vetäisen oven perässäni kiinni. Amelia seisoo tomeran näköisenä keskellä eteistäni, eikä hän näytä yhtään siltä, että olisi nukkunut sekuntiakaan viime yönä. Rehellisiä kun ollaan niin Amelia näyttää siltä kun olisi römynnyt kaikki lähimetsät ja ojat läpi.

"Mikset sä vastaa sun puhelimeen? Mä oon yrittäny soittaa ainakin kakskyt kertaa", Amelia valittaa heti alkutekijöissään. Mä jään katselemaan ystävääni päätäni rapsutellen, kun muistan mitä yöllä tapahtui.

"Mä sammutin mun puhelimen yöks, sori. Et sä ikinä soita tähän aikaan", puolustaudun ystäväni hyökkäykseltä. Amelia pyöräyttää mulle silmiään.

"Ode, kello on kohta puol yks. Ja miks ihmeessä sulla on puhelin pois päältä?", Amelia tenttaa. Hämmennyn siitä, kuinka paljon kello jo on. Onneks tänään on lauantai niin ei tarvii mennä töihin.

"Aa, no hups. Mä välillä öö...sammutan sen ihan sen akun takia. Se on alkanu jotenkin reistailee", selitän yrittäen olla jäämättä kiinni eilisiltaisista stalkkauksistani. "Haluisitsä vaikka kahvia?", mä jatkan yrittäen saada keskustelun aiheen johonkin muualle, samalla kun Amelia ottaa kenkiään pois jaloistaan.

"Joo..taisiis en", Amelia panikoi ja ehtii pysäyttää mun aikeet keittiöön menemisestä. Se nimittäin tarraa mua mun aamutakista kiinni.

"Onks kaikki hyvin?", kysyn mun ystävältä, joka pörhälsi sisään kuin joku suuntavaistonsa kadottanut lintu, ja joka käyttäytyy nyt hyvin eriskummallisesti. Amelia katsoo mua suoraan silmiin ja nielaisee hermostuneen oloisena. Käännän sille päätäni kysyvästi kulmat kurtussa. Mikä häntä vaivaa?

"Sä nirhaat mut jos mä kerron", Amelia aloittaa. Hänen sanansa saa mun käsikarvat pystyyn ja ajatukset laukkaamaan ihan huolella. Meidän seistessa vastakkain mun pienessä eteisessä, mä aistin toisen osapuolen hermostuneisuuden nyt paremmin kuin koskaan.

"No enhän. Mitä sä oot tehny?", mä sanon mahdollisimman huolettomasti ystävälleni. Amelia aina tunnustaa mulle viihteellä olon seuraavana päivänä mitä se on taas töpeksinyt. Ei mua sinäänsä kiinnosta, koska en oo ollut sen seurassa enää kattelemassa kuinka se nolaa ittensä, mutta onhan niille hauska nauraa sitten jälkeenpäin yhdessä.

"Nokun siis...", Amelia aloittaa ja ottaa mun käsistä hellästi kiinni. Sen kädet on hiestä tahmeat ja mua ehkä vähän ällöttää pitää toisen hikisistä käsistä kiinni. Mä kuitenkin annan niiden olla siinä, jos se vaikka Ameliaa helpottaa. Mä katson mun ystävää odottavana jos hän vaikka jatkaisi edes yhdellä sanalla. Amelia seisoo tukevasti kahdella jalalla mun edessä ja painaa silmänsä kiinni huokaisten ennenkun avaa suunsa.

"Mä päädyin sen kitaristin kanssa sänkyyn", Amelia paljastaa yhteen hengenvetoon ja niin nopeasti etten meinannut saada edes selvää. Mun ilmeeni valahtaa peruslukemille ja varmasti mun naama muuttuu ihan valkoiseksi.

"Häh?", on ensimmäinen sana joka pääsee mun suustani tunnustuksen jälkeen. Mä irroitan mun kädet Amelian omista ja katson naista yllättyneenä.

"Anteeks. Mä tiedän ettei mun ois pitäny", Amelia sanoo tuskissaan ja katsoo mua silmiin anelevasti.

"Joo, einiin", sanahdan jopa vähän vihaisen kuuloisena, vaikka enhän mä voi mun ystävän päätökselle mitään. Ja iteppähän lähdin sieltä baarista vaikka mun piti kattoa sen perään. Vihaisin askelin mä lähden kohti sitä mun keittiötä, jonka suuntaan mun piti mennä jo aikoja sitten. Mä tiedän, että Amelia seuraa mun jalanjälkiä.

"Hei anteeks ihan oikeesti, ei mun ollu tarkotus satuttaa sua tai mitään", Amelia jatkaa puhumistaan kun mä saavun kahvinkeittimen luokse. Mä aloitan kahvinkeittämisen mittaamalla veden keittimeen samanaikaisesti kun Amelia odottaa vieressä mun sanovan sille vastaukseksi jotain.

"Mulle on ihan sama kenen kanssa sä lakanoiden välissä touhuat, mutta voisitko tehdä sen silti jonkun muun kanssa kun mun exän kaverin", töksäytän ilmoille kaataen vedet säiliöön. Sivusilmällä mä nään kuinka Amelian ilme muuttuu yllättyneeksi.

"Sun exän? Ootko sä ollu Ollin kanssa yhessä? Miks sä valehtelit, että sä et tunne sitä kunnolla?", Amelia tykittää kysymyksiä.

"Koska siitä on edelleenkin joku sata vuotta aikaa. En mä tunne sitä enää yhtään, ja mä olisin toivonu että sä olisit jättänyt sen koko jengin rauhaan. Mä en jaksa kaivella mitään vanhoja juttuja enää esiin", valitan ystävälleni mitaten kahvinpuruja suodatinpussiin katsahtamatta kyseiseen naiseen.

"Ottiko se ero sua koville kun se Olli saa sulla vieläkin tollaset tunnereaktiot aikaan? Miten te ees erositte?", Amelia kyselee. Mulla alkaa mennä hermot tuohon naiseen joka ei jätä mua kysymyksillään rauhaan. Eikö se ymmärrä, että mä en halua puhua koko aiheesta.

"Voitko oikeesti lopettaa? Mä en jaksa nyt", mä tuhahdan Amelialle ja napsautan kahvinkeittimen päälle. Mä lähden määrätietoisesti mun makuuhuonetta kohti, johon Amelia seuraa mua kun hai laivaa.

Mä alan petaamaan mun sänkyä vihaisin elein. Amelia tuijottaa mua makuuhuoneen ovelta kädet puuskassa.

"Ootko sä mulle nyt vihanen?", Amelia kysyy multa varoen. Se kyllä tuntee mut ja on aistinut mun eleistä ihan oikein.

"Olen, koska mä olisin halunnu unohtaa koko jätkän, mutta sun ja se hemmetin kitaristin takia se on nyt sata kertaa vaikeempaa", tiuskaisen taittan mun peiton kaksin kerroin. Mä pöyhin mun tyynyn lävitse ja nakkaan sen sille kuuluvalle paikalle. Yhtäkkiä mulle iskee hirvee omantunnon tuska siitä, miten mä oon kohdellut mun ystävää. Eihän se ole tehnyt mitään väärää, eikä se voinut tietää mun taustasta Ollin kanssa. Mä huokaisen syvään ja laannutan mun vihaiset eleeni. "Tai sori, ethän sä oo tehny mitään väärää." Mä istahdan mun sängyn reunalle ja katson Ameliaa.

Amelia kävelee oven luota peremmälle ja istuu mun viereen.

"Kyllä mä ymmärrän sua. Mä olin tosi tyhmä, mutta mä jotenkin vaan upposin sen sinisiin silmiin ja..." "Joo ihan sama, mä en halua kuulla likasia yksityiskohtia", mä keskeytän Amelian kertomuksen tylysti. Me molemmat ehkä vähän naurahdetaan, mutta mä käännän katseeni Ameliaan.

"Onko teillä nyt jotain juttua vai...?", mä kysyn aiheellisen kysymyksen. Salaa mä toivon, ettei olis, mutta en mä voi olla Amelia onnellisuutta vastaan.

"Ei meillä kai. Yhen illan juttu ja sitä rataa", Amelia kertoo hymyillen pienesti. Mä nyökkäilen hänelle samalla tavalla hymyillen ja siirrän mun katseen vaatekaappeihin.

"Oliko se Olli sulle tärkee?", Amelia vielä kysyy hetken päästä kun hiljaisuus on vallannut ilmapiirin. Sen äänensävystä voin tulkita varovaisuuden, koska se haluaa udella multa asioista vaikka mä just käskin sen olla puhumatta kyseisestä miehestä. Mä käännän kuitenkin katseeni Ameliaan.

"Joo, mutta meiän juttu loppu vähän ikävästi", mä kerron ystävälleni.

"Ai miten?", se jatkaa uteluaan, mutta en viitsi käskeä häntä enää lopettamaan.

"Se jätti mut meidän talon pihalla. Mä muistan kuinka se istu sen kevarin kyydissä ja sepitti jotain erilleen kasvamisesta. Kuitenkin se oli huhujen mukaan pettänyt mua josta mä sitten kuulin jälkikäteen. Se jatko lukioon, enkä mä oo nähny sitä sen jälkeen, paitsi eilen. Mä toivoisin, ettei meiän tarvii enää palata tähän aiheeseen. Olli on ollutta ja mennyttä", mä kerron Amelialle, joka kaappaa mut haliinsa ja lupaa ettei enää mainitse sanallakaan Ollin nimeä.

Ja niin mä myös toivon.