We Can Always Begin Again. || Olli Matela

2.

♥ Odessa

Sydämeni jättää ehkä liian monta lyöntiä välistä kohdatessani silmät joita mun ei pitänyt enää ikinä tavata. Ne katselee myös omiani, mutta en osaa tulkita niiden viestiä ollenkaan. Se jatkaa vaan soittimensa virittelyä ja lopulta kääntää katseensa johonkin muualle. Niin mäkin teen, koska äiti on opettanut että tuijottaminen on rumaa. En mä kuitenkaan katsettani saa irti miehestä, jonka ruskea tukka on leikattu reunoista tasaisesti ja jolle parta sopii paremmin kuin hyvin. Sillä on valkoinen kauluspaita päällään ja valkoiset farkut jalassaan, ja se hörppää vesipullostaan lavan takaosassa.

"Mitä sä tuijotat?", Amelia kysyy ja herättää mut omista ajatuksistani täysin. Nainen katsoo mua pöydän ylitse kysyvänä kun mä taas varmaan näytän siltä että olisin ihan ulkona kaikesta mitä tapahtuu mun ympärillä.

"Öö..en mitään. Mä taidan käydä nopeesti vessassa", vastaan ystävälleni, joka katsoo mun perään kun lavan edestä mä kalpin kohti vessoja. Mun askeleet on nopeita, ja pian mä saavunkin naisten vessan ovelle.

Mä rynnistän ovesta sisään ja astelen sitten ison peilin eteen. Joku juuri pesi käsiä mun vierellä, mutta pian niiden kuivaamisen jälkeen häipyy jättäen mut yksin. Tuijotan kaksoisolentoani peilin kautta. Se näyttää olevan yhtä yllättynyt kuin mä. Ei mun pitänyt nähdä sitä enää ikinä, mutta tuolla se soittaa kohta kavereidensa kanssa joista mä tunnistin vain kaksi. Sen blondin sen kitaran kanssa ja sen rumpalin. Hädin tuskin edes enää muistan niiden nimiä, koska siitä on jo niin kauan aikaa. Ne perusti bändin ennen lukioon menoa, mutta se ei kai sitten kestänyt kovinkaan kauaa, koska en tunnistanut niitä kahta siitä ryhmästä ollenkaan. Miten se tyyppi saa mussa edelleen tällasen reaktion aikaan?

Pesaisen käteni nopeasti hanan olla vaikka niissä ei mitään likaa olekaan. Katsahdan itseäni vielä peilistä ja tarkistan ettei mun meikit oo levinny pahasti. En mä oo itkeny tai mitään, mutta varmistin nyt vaan. Mun kuitenkin pitää mennä vielä tonne ihmistenilmoille näyttäytymään.

Kun mä palaan meidän pöydän luokse, bändi on alkanut jo soittaa. Amelia hymyilee mulle iloisena ja kääntää katseensa sitten takaisin soittavaan bändiin jossa tuttu kasvo taas vilkuilee mua. Mä yritän olla kiinnittämättä sen katseeseen mitään huomiota, mutta jotenkin aina se saa mut katsomaan itseään. Se näköjään soittaa mustaa bassoa. Viimeks kun tavattiin se oli varma, että kitara oli sen soitin. Kuitenkin sen musiikinopettaja sai sen pään kääntymään ja sai sen jotenkin innostumaan bassosta enemmän. Mun mielestä se soitti kitaraa hyvin ja varmasti soittaa vieläkin. Sen paikan on kuitenkin varmaan jo varannut blondi ystävänsä joka soittaa lavan toisessa päässä kitaraa. Kitaristi on tuttu, mutta en millään saa hänen nimeään muistumaan mieleeni. Joku J:llä alkava se kai oli.

"Tunnetsä ton?", Amelia huutaa raskaan musiikin lävitse saaden minut katsomaan itseään. Hän vinkkaa basistin suuntaan ja mä vilkaisen miestä nopeasti.

"Een kovinkaan hyvin", kerron pienen valkoisen valheen sävyttäen vastaustani.

"Mistä?", Amelia kysyy huutaen. Kohautan naiselle olkiani ja hörppään pöydälle jääneestä drinkistäni.

"Koulusta, joskus sata vuotta sitten. Sen nimi on Olli", kerron ystävälleni, jonka silmät rävähtävät auki.

"Hei, mikset sä heti kertonu, että sulla on joku tällanen kaveri?", Amelia utelee kuin viimeistä päivää. Huokaisen, mutta kukaan ei kuule sitä musiikin lävitse. En mä oo ees keskittynyt kunnolla niiden musaan, koska yksi nimi pyörii mun päässä.

"Ei oo ollu mitään kertomista. En mä oikeesti tunne sitä yhtään enää", väitän vastapäätä istuvalle ystävälle. "Voidaanko jättää tää asia nyt tähän? Mä en jaksais puhua siitä."

Amelia nyökkää vastaukseksi josta mä oon hyvin kiitollinen. Vaikka me joskus Ollin kanssa ehkä ollaan oltu jotain, en mä siltikään siitä kenellekään tänä päivänä huutele. Enhän mä edes tiennyt, että sillä on nykyään tällanenkin bändi, jossa se soittaa bassoa. Ja hyvin soittaakin.

Mä en haluais miettiä menneitä, mutta jokin tossa tyypissä saa aina mun sydämen pamppailemaan samalla tavalla kun yli kymmenen vuotta sitten. Samalla se vähän ahistaa nyt kun se on tossa ihan vieressä ja mä vaan istun tyhmänä jossain baarin penkissä. Ja mitä ne edes tekee Helsingissä jossain pikku klubissa. Eikö Olli asu enää Oulussa vai tuliko ne vaan keikalle? Äh, miksi mä edes mietin tällasta? Tän piti olla kiva ilta kaverusten kesken, mutta mä taas vajoan omiin ajatuksiini. Eikä mulla ees oo mikään baarissa istumis vimma tällähetkellä. Ma haluaisin vaan kotiin.

"Haittaisko sua hirveesti jos mä lähtisin kotiin? Mua ei hirveesti innosta istua täällä", kysyn musiikkiin keskittyneeltä Amelialta, joka katsahtaa mua oletkotosissasi-ilmeellä. Tiedän, mun piti vahtia Ameliaa, mutta kai se yhen illan selviää ilman muakin. "Ja ei, tää ei johdu nyt Ollista vaan mua ei vaan huvita. Mä otan vaikka taksin tosta pihalta"

"No en mä kai sua voi täällä väkisin pitää. Mä kyllä pääsen kotiin, älä siitä huolehdi", Amelia vastaa kilttinä ja hymyilee vielä päälle. Hymyilen hänelle takaisin ja nappaan laukkuni vierestäni. Mä kipitän Amelian viereen ja annan hennon suukon naisen poskelle.

"Nähään huomenna", toivotan lähtien sitten ystäväni luota ja jättäen bändin soittamaan lavalle.

Pihalla mä tilaan taksin, ja myöhemmin ajelen sillä kotiini.

**

Ilta, tai no..yöpesujen jälkeen mä kömmin mun sänkyyn peiton alle. Mä asun yksin Helsingissä pikku kolmiossa, jotta ois enemmän tilaa kaikelle tavaralle. Tai niin mä ainakin ittelleni uskottelen aina kun maksan ihan hitonmoisen vuokran tästä. Mihimpäs muuhun sitä rahaa laittaisikaan, kun ei ikinä oikein käy missään. Mulla ei oo ollu poikaystävää ainakaan viiteen vuoteen, jonka kanssa vois ison sängyn jakaa joten saan sen aina kokonaan omaan käyttöön.

Jo vanhasta muistista mä otan puhelimen käteeni ja seurakseni vielä viime hetkille ennenkun meen nukkumaan. Mä vastailen ihmisten snappeihin ja selaan Instagramin läpi. Vaikka mä yritän saada ajatukset muualle kaikesta tämän päiväisestä, ne ei suostu lähtemään sieltä. Tai ainut asia mikä siellä edes pyörii on Olli. Haluaisin vain unohtaa koko tyypin, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Se oli muuttunut aika paljonkin. Ei enää mustaa tukkaa tai venytyksiä. Siitähän on tullut ihan siisti.

Jotenkin mun sormi vie Instagramin hakupalkkiin ja kirjoittaa epätoivoisena siihen Olli. Mä en yhtään muista sen sukunimeä, joka tekee stalkkauksesta ehkä hieman hankalaa.

Mä selaan kaikkia Olli-nimisiä tyyppejä lävitse, kunnes tutun kuuloinen sukunimi tulee vastaan. Mun mahassa muljahtaa kun mä siirryn sen profiiliin. Sillä on aika paljon kuvia. Suurimmaksi osaksi vain keikkakuvia, mutta selatessani vähän alemmas myös vähän vanhempia selfieitä tulee vastaan. Olli näyttää niin viattomalta paksumman partansa kanssa. Tämän vuoden helmikuussa otettu tatuointi nilkan yläpuolelle pistää silmääni. Zoomailen sitä mielenkiinnoissani ja pieni hymyn kaarre nousee huulilleni, mutta ehkä vain Ollin nilkkasukkien takia. Muistan kun hän vihasi kyseistä sukkamallia, mutta siinä ne komeilevat hänen jalassaan.

Mä jatkan kuvien selailua vielä hetken, kunnes vahingossa tykkään jostakn ikivanhasta kuvasta. Mä poistan tykkäyksen sydän melkein pysähtyen, vaikka mä tiedän että siitä tuli jo ilmotus Ollille. Ehkä se ei edes huomaa sitä sadan muun ilmotuksen joukosta ja mä panikoin sittenkin ihan turhaan. Naama punaisena poistun ripeästi koko profiilista. Häpeissäni sammutan puhelimeni kokonaan ja heivaan koko laitteen yöpöydälleni. Vedän peiton korviin ja toivon vain etten jäänyt stalkkauksestani kiinni.

_________

Tää kirja siis perustuu vuoteen 2019, millon jätkät ei ollu vielä niin tunnettuja.