We Can Always Begin Again. || Olli Matela

5.

♥ Odessa

Mä hiljaa hiiviskelen mun omassa asunnossa, kuin olisin murtokeikalla. Mä hiivin sen takia, koska Amelia nukkuu mun sängyssä vielä. Onhan kello vasta seitsemän, mutta mä en millään saa enää nukuttua. Amelia tuli tänne eilen, koska sillä oli kuulemma tylsää. Viinipullon jälkeen se ei jaksanut enää mennä kotiinsa, joten mä majotin sen mun viereen mun jätti sänkyyn. Siinä se nyt tuhisee kuin mikäkin siili.

Mulla on vasta huomenna työvuoro, joten mulla on tänään aikaa vielä sekoilla Amelien pillin mukaan, koska enhän mä osaa sanoa ei.

Mä hiljaa hiivin mun vaatekaapille ja avaan valkoisen oven. Mä katselen hetken sen sisältöä, mutta en suinkaan vaatteita. Ihan ylimmäisellä hyllyllä on laatikko johon en ole koskenut ikuisuuksiin. Tai olen siihen koskenut, mutta en ole katsonut sisältöä. Mä tiedän mitä siellä on ja kuinka pahan mielen sen sisältö mussa aiheuttaa. Mä kuitenkin yhtäkkiä muistin boxin olemassa olon, joten ehkä sitä voisin vähän vilkaista. Ei mulla muutakaan tekemistä ole.

Mä raahaan jonkin lähimmän tuolin kaapin eteen ja nousen sen päälle. Mä kurkotan valkoisen laatikon mun käteen ja varovasti laskeudun sen kanssa takaisin lattialle. Laatikon kansi on aika pölyinen, ja pikku hiukkasia tippuukin sänkyni viereen. Mä kuitenkin lasken sen hetkeksi sängyn päälle herättämättä Ameliaa, joka näyttää nukkuvan vielä sikeästi.

Mä vien tuolin pois ja nappaan sitten laatikon takaisin hyppysiini. Askele askeleelta mä lähestyn mun olohuonetta ja lopulta istahdankin laatikon kanssa pehmeälle sohvalleni. Mä lasken valkoisen mysteerin mun viereen ja huokaisen pienesti. Mä tiedän, kun mä aukaisen ton, että kaikki maailman muistot vierii taas mun sisään. Mä kuitenkin haluan nähdä sen kaiken pitkästä aikaa.

Mä tartun mun pikku sormillani kanteen ja nostan sitä varoen. Ensimmäinen asia jonka näen on kuva musta ja Ollista. Mä lasken kannen pahvilaatikon viereen ja jään vain tuijottamaan laatikon sisältöä. Huvipuistorannekkeista sataan eri kuvaan mä tuijotan laatikon sisältöä. Jopa pieni käsikoru lepäilee pahvilaatikon nurkassa.

Tää laatikko on täynnä kaikkea muhun ja Olliin liittyvää vuosien takaa. Mä keräsin silloin kaiken mahdollisen tähän mikä vaan muistuttais mua Ollista, mutta sitten kaikki mureni kuin hiekka sormien välistä. Laatikko oli mun vanhemmilla ja mä käskin äitiä, että se hävittäis nää kaikki vaikka johonkin roskalavalle. Mun äiti silloin lupasi, että tekee niin, mutta kappas. Laatikko oli yhtäkkiä mun muuttotavaroiden seassa muina miehinä ihan koskettamattomana. Siinä kohtaa mun ois tehny mieli itse heittää sillä vesilintua, mutta mä annoin sen kuitenkin jäädä. Mä pistin sen suorinta tietä vaatekaapin ylähyllylle ja siellä se on elänyt parhainta elämäänsä tähän asti. En mä ole katsonut sen sisään varmaan yhdeksään vuoteen.

Pienen katselmuksen jälkeen mä alan ottamaan tavaroita käsiini. Ensimmäisenä kuvan musta ja Ollista. Sillä on siinä ne mustat rastat ja mä näytän vaan typerältä. 14-vuotias pikkutyttö joka oli palavasti "rakastunut" vuotta vanhempaan koulun "pahikseen". En mä oikeasti tiennyt silloin mistään mitään, mutta mä luulin että tää kestää ikuisuuksia. Toisin kävi.

Seuraavaksi mä nostan käsiini pienen rannekorun hyppysiini. Se on hopeaa ja siinä roikkuu pieni kitara. Olli anto tän mulle synttärilahjaksi ja mä pidin tätä varmastikin joka päivä. Kerran se jopa meni rikki ja täytyihän se käydä korjauttamassa isän rahoilla. En mä olis voinut elää ilman tätä korua.

Kuvia on vinot pinot, koska niitä piti teetättää yli valokuva albumillinen ja ihastella sittenkun Ollin täytyi lähteä. Yksi kuva on näköjään jopa kehyksissä. Mä muistan kuinka se oleskeli mun yöpöydällä iät ja ajat, mutta mä heitin sen heti pois kun kuulin mitä oli tapahtunu. Kuvassa Olli näyttää sydäntä mulle ensimmäinen oma basso kädessään ja hymyilee. Jostain syystä mun kasvoille nousee nytkin hymy, kun mä katselen kuvaa. Oltiinhan me kuitenkin aika kauan yhdessä. Varmaan kaksi ja puoli vuotta. Joo, me oltiin super nuoria, mutta joku ihme yhteys meillä oli. Se kuulostaa hassulta, mutta ehkä se vähän jotain sellasta onkin.

"Mitä sä teet?", uninen ääni kysyy yhtäkkiä makuuhuoneen ovelta. Mä säpäsähdän ajatuksistanu ja kuvien katselustani Amelian ääneen. Se seisoo tukka pystyssä ja katsoo mua kummastuneena. Mä lasken kuvat nopeasti takaisin laatikkoon ja painan kannen nopeasti kiinni.

"E-en mitään. Kattelin vaan", änkytän punastuen ystävälleni ja kipittää jo luokseni täyttä vauhtia.

"Näytä", se käskyttää ja nappaa pahvilaatikon mun edestäni. Vaikka mä kuinka yritän estellä sitä, ettei Amelia nostaisi kantea pois, mä en pysty siihen. Se nimittäin avaa sen ja sen kasvoille nousee pieni virnistelevä hymy.

"Älä", mä sanahdan vakavissani kun mun ystävä nostaa mun ja Ollin kuvaa laatikon uumenista näyttäen sitä mulle.

"Mitä nää on?", Amelia kysyy hymyillen pistäen kuvan takaisin laatikkoon ja penkoen jälleen sen sisältämiä tavaroita.

"Ei mitään. Tyhmiä muistoja vaan", mä väitän.

"Muistoja siitä basistista. Onksulla joku fetissi siihen vai miks sulla on susta ja siitä kuvia vuodelta nakki ja keppi", Amelia naurahtaa. Mä pyöräytän sille silmiäni. Mua ei kiinnostais selitellä Amelialle yhtään mitään.

"Ei ole. Tää on eka kerta ku katon näitä sitten sen eron. Mä vaan kattelin, ei muuta", mä vakuuttelen. Amelia jatkaa tutkimistaan, kun mä vieressä vain toivoisin sen lopettavan.

"Muutenvaa viestittelen sen kanssa jossain Instagramissa ja nyt kattelet siitä jotain lapsuuskuvia ihan sydämet silmissäs", Amelia vittuilee katsahtaen muhun nopeasti.

"Me ei olla juteltu enää pitkään aikaa. Se oli muutenkin virhe kertoo sulle siitä", mä väitän jälleen. Se on kyllä totta. Olli lopetti viestittelyn kuin seinään, enkä mä yhtään tiedä miksi. Siitä on kuitenkin jo vierähtänyt kuukaus, enkä mäkään sille oo uskaltanu laittaa mitään. Sillä on varmaan kiire ja kaikkea.

"Joojoo, mä uskon kyllä. Sä kuitenkin haluaisit puhua sen kanssa, mä nään sen susta", Amelia sanahtaa ja painaa pahvilaatikon kannen kiinni viimeinkin. Mä pyöräytän sille silmiäni.

"En halua. Se on edelleenki jo historiaa, enkä mä halua sotkeutua sen elämään enää. Miks me edes puhutaan siitä?", mä sanon mun ystävälle.

"Koska sulla on helvetillinen ikävä sitä, mutta sä et halua vaan myöntää. Ja se on ihan ok. En mä tuomitse", Amelia sanoo hellävaraisesti. Mä siirrän mun nolostuneen katseeni mun sylissä lepääviin käsiini.

"Mulla ois sen kitaristin numero. Haluaisitko sä saada Ollin kiinni sitä kautta?", Amelia ehdottaa. Omissa korvissani ehdotus kuulostaa ihan pätkähullulta, ja aivan hemmetin nololta. Mä mietin kuitenkin hetken.

"En mö oikeasti halua sotkeutua sen elämään. Se on varmaan alottanu jo yheksän vuotta sitten puhtaalta pöydältä ja niin munkin pitäs tehdä. Mä kuitenkin tiedän minkälainen se jätkä oikeesti on", mä selitän. Amelia nostaa mulle toista kulmakarvaansa oletkotosissasi-ilmeellä. Mä katson tätä kummastellen hetken.

"Mitä jos me kuitenki soitettais sille?", Amelia sanoo ja hänen kasvoilleen nousee ilkikurinen hymy. Siinä vaiheessa tajuan mitä on tapahtumassa. Tuo ilkeä naikkonen on pakosti soittamassa sille blondille kitaristille ja järkkäämässä mulle ja Ollille jonkinlaisen tapaamisen.

"Amelia oikeesti ei!", mä huudahdan, mutta nainen on hävinnyt jo makuuhuoneeseeni puhelimensa ääreen. Mä hyökkään sen perään ja ehdin hypätä ystäväni selkään kun se saa puhelimen korvalleen. Mä yritän riistä puhelinta sen kädestä, mutta tuloksetta. Tästä tulee niin noloa.

___________

Moikka pitkästä aikaa! Vihdoinki sain uuden osan väsättyä, enkä oikein tiedä minkälainen tästä ees tuli. Toivottavasti kuitenki piditte🤍