We Can Always Begin Again. || Olli Matela

4.

♥ Odessa

Mä teen itselleni voileipiä kettiössä Amelian lähdettyä. Me juteltiin taas kaikesta maan ja taivaan väliltä ja mä vakuuttelin sen siitä, etten mä oo sille vihanen siitä mitä sen kitaristin kanssa kävi. Mä en oikeasti muista sen nimeä, eikä kyllä Ameliakaan, koska kuulemma viimeyönä ei paljoa puhuttu mistään nimistä. Siitä oon ainakin 99% varma, että se alkaa J:llä. En tiedä miksi tämä nimi-asia pyörii mun mielessä. Eihän me enää nähdä niitä, joten onko jollakin nimellä enää väliä.

Mä törkkään voirasian jääkaappiin ja nappaan lautasen käteeni jossa mun leivät on nätisti vieretysten. Niissä on juustoa, kinkkua ja kurkkua, koska mä en jaksanut alkaa väsäämään mitään ihmeellisempää. Syötiinhän me päivällä jo Amelian kanssa sen tekemää risottoa. Amelia on kyllä huippu kokki, mutta vielä enemmän huippu leipuri. Amelia osaa tehdä vaikka minkä näköisiä täytekakkuja jotka maistuvat ja näyttävät ihanalta. Mä en ymmärrä miten jollakin voi olla niin paljon kädentaitoja. Mä hädintuskin sain koulussa taideaineista seiskan.

Mä kipitän mun leipien kanssa olohuoneen puolelle, koska ajattelin kattoa jonkun leffan ennen iltajuttuja. Mulle on tullu tavaksi kattoa aina välillä leffaa samalla kun mä syön, vaikka ruoka hupenee ennenkun ensimmäinen ihminen on ehtinyt edes sanoa mitään. Joku sarja kyllä olis parempi, mutta yksi leffa on ollu pakko kattoa jo pitkään ja ajattelin, että nyt ois sille täydellinen hetki.

Herkkuleivät mä lasken sohvapöydälle hetkeksi ja samassa mun huomio kiinnittyy johonkin ihan muuhun kun kaukosäätimeen. Mun puhelin lepää just pöydälle lasketun lautasen vierellä, ja houkutus kattoa Ollin kuvia taas herää mun sisällä. Miks just nyt se jätkä ei voi jättää mun ajatuksia rauhaan? Mä kuitenkin maltan mun mieleni ja nappaan puhelimen vierellä olevan kaukosäätimen kouraani.

Mähän just pyysin Ameliaa olemaan puhumatta Ollista, mutta kai mua kaivertaa jokin vieläkin mun sisimmässä. Kun mä näin sen siellä baarissa, jotkin niin syvälle kaivautuneet muistot ja ajatukset palas taas mun mieleen. Myös se ilta, kun mä sain mun yhden kaverin kautta tietää, että se oli pettänyt mua eikä voinu suoraan sanoa sitä mulle. Mä itkin vaan koko illan ja melkein yönkin, eikä kouluun lähteminen houkutellu yhtään sen jälkeen. Mä tunsin itteni maailman rumimmaksi ja ällöttävimmäksi tytöksi, koska mä en kelvannu Ollille sellasena kun mä oon. Kai se kavereidensa kanssa oli keksinyt hyvän suunnitelman olla jäämättä kiinni ja se suunnitelma nyt vaan sattu olemaan "erilleen kasvaminen". Olli oli mua vuoden vanhempi, joten ei sitä tarvinnu hirveesti enää katsella kun se jo vaihto koulua. Onneks.

Mutta nyt se äijä on palannut ja sekottanu mun ajatukset taas ihan täydellisesti.

Saatuani leffa pyörimään mun minitelkkarissa, mä nappaan lautasen mun käteen. Mä otan yhden leivän käteeni ja haukkaan siitä palan. Samanaikaisesti mä yritän keskittyä leffan ekoihin sekunteihin, mutta mulla on jotenkin levoton olo. Mun katse harhailee jossain ihan muualla kuin televisiossa ja leipäkään ei kunnolla maistu. Mua häiritsee mun puhelin joka nököttää tumman näyttönsä kanssa pöydän päällä.

Mä lasken leivät takaisin pöydälle ja nappaan puhelimen käteeni. Mä epätoivoisesti yritän piilottaa sen sohvatyynyjen väliin ja alkaa keskittyä leffaan.

Jonkin ajan päästä mä koukistan polvet sohvalle ja huokaisen syvään. Puolet elokuvan alkupäästä on mennyt ihan sivusuun ja mä tuskin edes tiedän päähahmon nimeä. Mun mielessä vaan pyörii ruskeatukkainen basisti, joka vaan sattui samaan baariin soittamaan missä mekin olimme.

Mä luovutan ja kaivan puhelimeni taas esiin tyynyn alta. Pikinmiten mä löydän itteni taas Ollin Instagramista. Leffan pyöriessä vielä taustalla mä selaan Ollin kuvia alaspäin sydän jyskyttäen mun rinnassa.

Stalkkaus-sessio 2.0 aikana mä huomaan myös Ollin päässeen Oulun konservatorioon ja kuvassa sillä oli vielä venytykset. Mä muistan kun se halus venyttää korviaan. Se näytti aika kivuliaalta, mutta lopulta siihen mahtu venytyskoru. Se oli aika ylpee sillon itestään.

Vaikka mä Ollin kuvat oon nähnyt jo sata kertaa, mun ajantaju silti häviää kokonaan kun mä uppoudun niiden selaamiseen niin hartaasti. Nytkin mä oon istunut sohvalla varmaan vartin puhelin kädessäni ja vain selannut Ollin kuvat ylhäältä alas ja alhaalta ylös sataan kertaan.

Yllättäen mut säikäyttää ilmoitus, joka pomppaa mun puhelimen yläreunasta esille. Mun sydän vetää voltin ja kädet alkaa hikoilemaan. Mä näen nimittäen Ollin nimen ilmoituksessa. Se haluaa lähettää mulle viestin Instagram diressä. Mä meen ihan shokkiin ja mä alan heti panikoimaan. Mun vaihtoehtoina on heittää puhelin seinään ja vaan piiloutua tai sitten vaan avata viesti ja katsoa mitä asiaa ruskeatukkaisella, nykyisin siististi pukeutuvalla miehellä on. Mä meinaan jo tässä vaiheessa soittaa Amelialle, kunnes mä muistan meidän sopimuksen. En mä voisi nyt vaan sanoa mun ystävälle, että mä oon käynyt katselemassa kuvia mun exästä josta mä juuri käskin olla hiljaa.

Lopulta mä kuitenkin päädyn siihen, että mä katson Ollin viestin. Sydänkohtauksen partaalla mä luen viestin.

'Oli kiva tavata siellä baarissa :)'

Mun koko keho lukkiutuu hetkeksi. Miksi se bassoa rimputtava mies yrittää lähennellä mua, vaikka se hyvin tietää meidän historian. Mä en haluais sekaantua siihen enään ikinä, koska mä tiedän minkälainen Olli oikeasti on.

Pelokkain sormin mä kuitenkin alan väsäämään jotain kiusallisuutta hipovaa tekstiä viestikenttään.

'Juu, niin oli', mä kirjoitan, mutta se ei tunnu hyvältä. Mä pyyhin koko tekstin pois ja samassa mä huomaan Ollin kirjoittavan jälleen. Mun sydän hakkaa ihankuin olisin juonut kahvia joku tuhat litraa. Mä odotan ja odotan, ja samalla katselen Ollin profiilikuvaa, jonka vieressä lukee; kirjoittaa...

Hetkisen odottelun jälkeen Olli viimein lähettää viestinsä. Ja jos ei vielä niin nyt ainakin se sydänkohtaus on tullakseen. Olli nimittäin kirjoittaa viestin jota en ikipäivänä olisi hänen uskonut kirjoittavan.

'Miten sulla nykyään menee? Olis kiva kuulla sun kuulumiset :)'