We Can Always Begin Again. || Olli Matela

1.

♥ Odessa

Jotenkin jo aavistin sen silloin. Tunsin sen jo luissani monta kuukautta ja päiviä ennen. En vain uskaltanut avata suutani ja keskustella asioista rehellisesti ja avoimesti niinkuin ehkä olisi pitänyt. Se oli varmaan yksi syy siihen mitä tapahtui. Olimme myös nuoria ja innokkaita kokeilemaan kaikkea uutta ja hienoa. Emme oikeasti tienneet rakkaudesta yhtään mitään, mutta esitimme että tietäisimme enemmän. Se oli sellaista pimeässä hapuilua ja toivoa siitä, että huominen tulisi vielä. Ja niin se aina tuli, mutta tuli myös se päivä kun teimme päätöksen päästää irti. Se tuntui pahalta ja maailman suurimmalta jutulta, mutta sisimmässäni tiesin sen olevan oikein. Me tarvitsimme jotain muuta, ja aavistin aikomuksesi jo ystäviesi käyttäytymisessä.

Ja kun näin sut koulun pihalla toisen tytön kanssa, hymyilin. Mä tiesin, että sä oot onnellisempi ilman mua. Ei meitä ehkä sillon tarkotettu yhteen. Vielä mä mietin sua ja meitä. Mä muistan sun mustaksi värjätyn tukan ja hetken mielijohteesta otetut rastat. Niiden poistamiseen meni useampi tunti ja sä pyysin etten satuttais sua. En mä satuttanutkaan, mutta sä näytit hupsulta ilman niitä. Sen näyn miettiminen saa vieläkin mun huulet hymyilevään kaareen.

Sitten meidän tiet eros, enkä mä sen jälkeen oo sua nähnytkään. Onkohan sulla taas joku uus?

**

Amelia on saanut mut taas mukaansa baarireissulle. Se sai taas houkutella mua pitkän tovin, ennenku sai mut sohvan nurkasta ylös. En ollut juhlatuulella, mutta Amelian menojalka vipatti niin, että enhän mä häntä olisi voinut päästää lähtemään yksin. Amelia nimittäin kännissä pystyy ihmetekoihin joita se sitten katuu aamulla. Mun on nykyään aina pakko olla mukana kostealla kierroksella, jotta se ei tekis mitään tyhmää. Tämä oli siis Amelian vaatimus.

Housupuvussani mä astelen Amelian perässä baarin ovesta sisään. En löytänyt parempaakaan päällepantavaa nopean lähdön ansiosta. Hiukset sentään ehdin kihartamaan.

Amelia suuntaa suoraan baaritiskille ja tilaa meille jotkut drinkit. Tulin sen verran myöhässä, etten kuullut yhtään että mitkä, mutta luotan ystäväni makuun sataprosenttisesti. Ei kauaakaan kun punaista litkua lilluu läpinäkyvässä lasissa naamani edessä. Mansikan tunnistan lasin reunalta, sekä pienen sateenvarjon sen viereltä.

Luonnostaan blondi ja hoikka ystäväni ottaa drinkkinsä käteensä ja alkaa etsiskelemään katseellaan meille vapaata pöytää.

"Tuol on yks", hän ilmoittaa ja osoittaa yhtä pientä pöytää baarin nurkassa. Ennenkun ehdin edes sanoa mitään, hän astelee jo määrätietoisesti kohti pöytää. Kai mun on pakko seurata sen perässä, en ajatellu tähänkään jäädä.

Lasken punaisen juomani Amelian oman viereen ja istahdan baarin vanhalle nahkapäällysteiselle penkille. Amelia hörppii jo juomaansa innokkaana edessäni.

"Tänään sitten viet jonkun miehen täältä kotiin. Mä oon kattellu sua jo liian kauan sinkkuna", Amelia sanoo totisena. Pyöräytän hänen määrätietoisuudelleen silmiäni.

"Ei yhen illan jutuissa oo mun mielestä mitään järkee", totean sille takaisin. Imen pillillä juomaa suuhuni. Aika mansikkaista.

"Ode, tiesitsä et sä oot aika tylsä", Amelia sanoo. Mä tiedän sen rakas ystäväni, mulla on muutenkin tylsä elämä.

"Tiesin, mutta mä en nyt jaksa mitään säätämistä. Mä viihdyn ihan hyvin yksinkin", kerron. Mä olen tosissani. Mä viihdyn kotona yksinäni, eikä tälläset baarireissut kuulu mun joka viikkosiin suunnitelmiin. Amelia aina vaan saa mut mukaansa vaikka mä kuinka vastustelisin. Ja kuka mut muka täältä kotiinsa haluais viedä? Baarihan on täynnä jotain keski-ikästä miestä.

"Jaaha. Mä ainakin haen tän rinnalle jotain muuta vielä. Haluutsä jotain?", Amelia hössöttää kuin jokin äiti. Pudistelen sille päätäni varmana. En mä tullut tänne ryyppäämään päätäni täyteen vaan pitämään huolta ystävästä. Vaikka mä oonkin tylsä, mä tiedän mun rajat, ja ne tulee kyllä yllättävän nopeasti vastaan. Ei mun tarvii kun juoda pari siideriä niin oon jo kaatokännissä. Enkä myöskään kestä sitä seuraavan päivän päänsärkyä yhtään. Ehkä mä oon jo liian vanha siihen kaikkeen bilettämiseen, jota joutu opiskeluaikana tekemään ihan tarpeeksi.

Amelian lähdettyä mä jään yksin pöytään istumaan. Mä sekottelen pillillä mun drinkkiä hajamielisesti ja kattelen kun mun ystävä huojuu baaritiskillä odottaen uutta juomaansa.  Mun katse myös harjailee muualle. Baari on aika vanha ja ollaan käyty täällä useita kertoja. Ihan viihtysä ja ihan rehellisesti ehkä koko Helsingin paras. Mun katse siirtyy myös vieressä olevalle lavalle jossa on jotakin soittimia. Niitä on aina siellä, koska täällä soitetaan joka viikonloppu livemusaa. Tää on aika täynnä aina sillon, ja kyllä nytkin ihmisiä näyttäis olevan kiitettävästi paikalla. Varmaan kohta joku kapuaa lavalle ja soittaa Paranoidin.

"Tuolla oli super söpö poika", Amelia hihkaisee ja laskee siiderinsä toisen juomansa viereen.

"Aa, kiva", sanahdan tyhjästi ja hörppään taas juomastani. Amelia ehtii juuri istua takaisin paikalleen kun viereiseltä lavalta alkaa kuulua askeleita. Lava on puinen joten kengillä käveltäessä siitä kuuluu ihan kiitettävä ääni.

Mielenkiinnosta käännän katsettani lavalle rymyäviin miehiin, jotka eivät ihan näytä siltä, että olisivat vetämässä mitään humppaa. Pikemminkin vähän raskaampaa musiikkia.

Mieleni valtaa kysymykset jotka kysyvät, että tunnenko heidät jostakin. Heidän kasvonpiirteensä ovat hyvin tutun näköiset, ehkä vähän liiankin tutut. Mä käännän näkökenttääni vielä vähän oikealle, kunnes mä kohtaan ne silmät.

________

Moi! Tervetuloa lukemaan uutta tarinaa. Katotaan mitä tästä oikein tulee 🤍