We Can Always Begin Again. || Olli Matela

6.

♥ Olli

Berliinin kaunis maisema siintää mun silmissä ja pieni tuulenvire käy mun likasiin hiuksiin. Mä istun hotellin parvekkeella ja mietiskelen maailman menoa. Ei tässä maisemassa oikeestaan ollenkaa ole mitään hienoa, koska varattiin hotelli jostai Berliinin laitamalta. Ei meillä ollut varaa hienompaankaan, mutta mä silti jotenkin pidän tästä. Mun sielu lepää kerrankin kaikesta melusta ja melskeestä jota me pidettiin taas eilen yöllä keikan jälkeen jossain päin Berliinin kuppiloita. Joonaksella, yllätys, meni taas kovaa ja oli aika homma saada se valkoisiin lakanoihin nukkumaan. Jätkälle varmaan jäi varmaankin vaatteetkin päälleen, kun kukaan meistä ei jaksanut - tai toisinsanoen pystynyt - niitä häneltä ottamaan. Joonaksen huonekaverina mä jollain ihmekaupalla heräsin ennen sitä. Yleensä se saa herättää mua vielä puolenpäivänki jälkeen, mutta nyt mä olen jo hereillä ennen Joonasta. Eikä mulla edes ole kovin paha olo.

Harmaan hupparin huppu päässä mä katselen sinistä taivasta. Berliinissä on ehkä vielä hieman lämpimämpi kuin Suomessa, mutta kyllä se Suomen syksyinen viima tännekin jossain vaiheessa ennettää. Mun mielestä syksyssä on jotain erikoista. En mä edes tiedä miksi, mutta se saa mussa jonkun mietiskelijän esille. Mä voin uppoutua mun ajatuksiin hyvin pitkäksikin aikaa, enkä mä edes kuule jos joku sanoo jotain. Jätkät huomauttaa siitä mulle joka syksy, enkä mä oo päässy siitä vieläkään eroon. Välillä se ärsyttää mua, mutta ehkä se kuuluu jotenkin ihmeellisesti mun luonteeseen.

"Hei Olli, kuuletsä?", Joonaksen aamuinen ääni sanoo mun edessä ja samainen mies napsuttaa sormiaan yhteen pari kertaa. Mä säpsähdän mun ajatuksista ja käännän katseeni krapuloissaan uivaan mieheen.

"M-mitä sä sanoit?", kysyn Joonaksen istahtaessa viereiselle penkille. Se nostaa jalkansa koukkuun vasten hupparinsa rintakehää.

"Mitä sä mietit?", blondi kysyy painen leukansa polviensa päälle ja alkaa tuijottamaan sinistä taivasta kanssani. Joonas ei siunaa katsettakaan minuun.

"En mitään ihmeellistä. Nautin rauhasta", mä vastaan, kuitenkin pieni valkoinen valhe sävyttäen mun lausetta.

"Eilen meni kyllä aika kovaa", Joonas toteaa ja kaivaa yhtäkkiä taskustaan röökiaskin ja sytkärin. Mä katson sen toimintaa. Se kaivaa savukkeen huuliensa väliin ja sytyttää sen mustalla sytkärillään. Ei aikaakaan kun ensimmäiset savut leijailevat hänen suustaan.

"Nii meni. Muistatko sä mitään?", mä kysyn. Joonas pudistelee päätänsä samalla vetäen keuhkoihinsa tuota myrkkyä. "Onkohan Tommi hengissä vielä? Mulla ja sillä tais olla aika mukavaa", Joonas kysyy.

"Kuulemma oli heränny Joelin ja Nikon huoneen lattialta. Jätkät laitto viestin meijän ryhmään", kerron siirtäen katseeni taas siniselle taivalle, johon on alkanut kertymään valkoisia haituvapilviä.

"Aa, no hyvä."

Sitten tulee hiljaisuus. Me istutaan Joonaksen kanssa meidän kolmen tähden hotellihuoneen parvekkeella täydessä hiljaisuudessa. Joonas polttaa röökiään loppuun, ja pienen pätkän ollessa enää jäljellä se tumppaa sen tuhkakuppiin.

"Tuleeko Senni sua vastaan kentälle?", Joonas aloittaa keskustelun uudelleen. Mä käännän vaivautuneen katseeni siihen ja sen kysyvään katseeseen.

"En tiiä. Ei se oo laittanu mitään viestiäkään", mä vastaan purren alahuultani hellästi. "Sillä on varmaan paljon työjuttuja."

"Aina vetoot tohon", Joonas töksäyttää ja laskeen toisen jalkansa suoraksi lattian tasoon. Mä kurstistan miehelle kulmiani.

"Mihin muka? Senni on paljon töissä, minkä mä sille voin", mä sanon kääntäen katseeni hitaasti rumiin kynsiini, joita en ole hoitanut moneen päivään. Joonas kaivaa jälleen uuden savukkeen esille ja asettaa sen edellisen tavoin jälleen huulilleen.

"Niin se onkin. Sen takia mä sulle tästä sanonki", Joonas mutisee rööki suussaan samalla yrittäen saada sitä syttymään.

"En mä tarvii mitään sun parisuhdeneuvoja. Mulla ja Sennillä on kaikki hyvin. Me ollaan totuttu tähän jo", mä puolustelen. Kuulen Joonaksen naurahtavan kuivasti.

"Millon viimeks teillä on ollu yhteinen ilta? Tai millon viimeks Senni ei ois jääny ylitöihin, vaikka sä oot ollu kotona?", Joonas kyselee. Mä huokaisen syvään. Tottahan mun ystävä puhuu, mutta tuo ei ole koko totuus. Kyllä me Sennin kanssa tehdään vaikka mitä yhdessä. Esimerkiksi käytiin me just kaks kuukautta sitten Sennin kanssa lounaalla kun sillä oli synttärit. Ja kyllä se aina meidän uudet biisit on kuunnellu, kun mä ne sille oon kiikuttanu.

"No...ei hetkeen, mutta mä ymmärrän sitä niinku sunki täytyis. Senni on se joka tuo meille kunnolla ees rahaa kotiin, kun ei näistä keikoista jää ihan hirveenä käteen", mä sepitän puolustukseksi.

"Nojoojoo, sulla onki tollanen emäntä toisinkun mulla, en tiedä tunnetta", Joonas vitsailee karistaessaan tuhkia tupakastaan.

"Kyllä sullaki vois olla jos yrittäisit vähän enemmän", mä pistän takaisin samalla sujauttaen käteni hupparin hihojen sisään. Yhtäkkiä joku kylmyys iski.

"Emmä halua sitoutuu nyt mihinkään. Jos se oikee kävelee vastaan nii ehkä sitten, mutta ei nyt", Joonas selittää tumpaten tupakkansa jälleen tuhkakuppiin. "Ja hei! Yhen yön jutuista puheenollen. Se mun yökaveri siltä Helsingistä sillon laitto mulle eilen ennen keikkaa viestin, että se sen kaveri haluis tavata sut. En tiiä miks, enkä vastannu siihen kyllä mitään."

Mun mahassa muljahtaa ikävästi.

"A-ai se blondi? Se tyttö?", mä kyselen hermostuneena. Joonas kurstistaa kulmansa ja nyökkää ihmeissään.

"Tunnetsä sen jostain?", se kysyy toista kulmaa nostaen. Mä siirrän katseeni takaisin siniselle taivaalle ja pieni hymyn kaarre nousee mun kasvoille.

"Se oli Odessa, Ode. Kai säki sen muistat", mä selvennän vanhalle ystävälleni. Joonas katsoo mua hetken mietiskelevästi, mutta yhtäkkiä hänellä välähtää.

"Siis Ode? Ootko sä seonnu?", Joonas kysyy. Iloinen ilme karsiutuu mun kasvoilta ja mä katson siihen kysyvänä.

"Mitä?"

"Eihän tossa ois mitään järkee. Kai sä nyt muistat miten teidän tiet eros. Se haluaa vaan syyttää sua kaikesta, kun vihdoinki on saanu sut kiinni", Joonas selittää. Mä kallistan päätäni ja katson sitä oletkotosissasi-ilmeellä.

"Sä pelkäät vaan oman nahkas puolesta. Sähän sen tekosyyn sillon keksit", mä sanon. Joonas pyöräyttää mulle silmiään.

"No enhän, mutta miettisin silti pari kertaa. Miks kaivaa vanhoja luurankoja enää esiin, kun sulla on jo uus elämä?", Joonas kysyy kohauttaen hempeästi olkiaan. Mä katson blondia mietteliäästi, kunnes se pomppaa ylös tuoliltaan yhtäkkiä. "Hyi että. Nyt tulee ylös!", Joonas huudahtaa, ja on sekuneissa kadonnut takaisin sisälle esittelemään vessanpöntölle eilisiä juomia ja ruokia.

Mä siirrän katseeni takaisin siniselle taivaalle ja huokaan itsekseni: "Niinpä."