Tänään sä melkein hymyilit mulle, mutta sun veljesi yhä kiristi tahtia kun kävelin portaissa sen takana. Parasta oli, että olin jo niin itkun partaalla, etten uskaltanut ajatella asiasta mitään sen enempää, joten hidastin että se saattoi mennä edellä. Ja kun se pyöräili kotiin, pyöräilin mäkin, mutta enää ei pyöräilty samaa matkaa. Hidastin aina kun sekin hidasti, ihan vaan etten joutuis kestämään sitä kiusallista kohtaa, jona mä katson sitä ja nään sen nelivuotiaan, jonka nyt varmasti tunnen paremmin kuin sen tyypin, joka siitä on tullut näinä muutamina vuosina joina ei olla nähty, ja jona se katsoo mua ja luultavasti näkee jonkun, joka oli joskus ihan okei tyyppi, mutta josta ei voi enää olla varma.
Tai en mä tiedä. Tajuan, etten ole miettinyt sitäkään jätkää nyt ihan hetkeen, en ajatuksella. Sillä on lippis väärin päin, niin kuin näihin ikävuosiin kuuluu, ja se käyttää paksupohjaisia tennareita että näyttäisi kasvaneen viime näkemästä. Vaikka ehkä mäkin olen vaihtanut sen nimen puhelimessa Valtsusta perinteiseen etunimisukunimi-komboon, ja alkanut peittämään finnejä hiuspehkon alle, että ei siinä. Muuttukoot kaikki omia aikojaan.
Se vaan, että en mä enää tiedä mitä se harrastaa tai miltä sen huoneessa näyttää. Enkä oo muistanut sen syntymäpäivää vuosiin.
VOCÊ ESTÁ LENDO
OLTAISPA RAKASTUTTU NÄIN
PoesiaNäin meidän olisi pitänyt rakastua. Eli kiiltokuvia nuoruusvuosista, salaa pimeässä valvottuja öitä ja puolikypsiä totuuksia. Niitä aikoja jotka ovat nyt, koska mikään ei kuitenkaan muutu, ja niitä aikoja, joina et oikeastaan enää ole kuvioissa. Kos...
