Leijonaelämää

Ensimmäinen koulupäivä

Kesän helteisimmät päivät olivat takanapäin ja oli aika siirtyä syksyn kauniiseen ruskaan ja puista putoileviin lehtiin. Niin ei tietenkään tapahtuisi vielä. Aurinko paistoi yhä virkistävästi ikkunaverhojeni raosta. Nousin heti ylös, kun muistin mikä suuri ja tärkeä päivä tänään oli. Kesän loppuminen merkitsi kouluun paluuta, mutta toisin kuin aiempina vuosina, odotti minua nyt se hetki jota olin odottanut siitä asti, kun Kovu oli aloittanut yläasteen. Kotiopetus päättyi ja pääsisin viimein aivan oikeaan kouluun. Sellaiseen, jota paras ystäväni Nala oli käynyt jo ala-astenkin. Nalan ja minun emot ovat tunteneet toisensa jo ennen kuin synnyimme. He odottivat meitä samaan aikaan ja tutustuivat pentutarvikeostoksilla. Nala syntyi talvella ja minä kesän alulla. Siitä lähtien olimme olleet parhaat ystävykset.

Puin vaaleanpunaiset pörröiset aamutohvelit ja aamutakin ylleni ja menin huoneeni vieressä sijaitsevaan omaan kylpyhuoneeseeni pesemään hampaita ja kasvojani. Sitten kipitin alakertaan. Siellä kaikki muut istuivat jo ruokapöydän ääressä, jopa Kovu joka tavallisesti nukkui aina minua pidempään ja vihasi aikaisia kouluaamuja. Istuin hänen viereensä ja kokosin lautaselleni kuninkaallispöydän antimia. Tarjolla oli hillo- sekä juustovoileipiä, tuoremehua, emon tekemää marjarahkaa ja isän paistamia kananmunia. Pikkuveljeni Kion oli ottanut juustoleivän kaveriksi muroja ja rouskutti niitä posket pullollaan. Kion parka joutui nyt olemaan ainoa kotiopetuksessa. Hän oli marissut jo viikko sitten haluavansa myös kouluun, mutta vanhempien mielestä jokaisen meistä tuli saada sama opetus ennen yläastetta.
”Jännittääkö sinua kovasti?” Emo kysyi minulta.
”Joo, mutta onneksi on Nala ja Kovu.” Hymyilin itsevarman oloisena, vaikka vatsassa kiersi niin, että aamupalan syöminen ällötti, vaikka emon pannukakut olivatkin aina niin maukkaita.
”Hyvin se sujuu. Olet vain oma itsesi.” Emo kannusti. "Ja Kovu opastathan sitten Kiaraa, jos hän tarvitsee apua?" Emo kääntyi kysymään Kovulta.
”Tottakai.” Kovu lupasi. Kovu oli aloittanut yläasteella vuoden aiemmin kuin minä. Hänelle koulun käytävät ja luokat olivat jo tuttuja.

Aamiaisen syötyäni hyppelin rappuset takaisin yläkertaan pukeutumaan. Edellisiltana valitsemani vaatteet odottivat minua huoneeni prinsessa tuolilla. Vaaleansinisen sävyiset farkut, leveähihainen vaaleanpunainen pitkähihainen sekä tietenkin kaunis kultainen perintökaulakoruni. Puin ylleni ja siistin hiukseni peilin edessä ja asetin rusetin sitten nätisti korvani eteen. Sipaisin ripsiväriä ripsiini ja punaa poskiini. Sitten palasin alakertaan valmistautumaan lähtöön. Emo varmisteli minulta olinko pakannut varmasti kaiken. Tuskin ensimmäisenä päivänä tarvitsisi mitään muuta kuin itsensä paikalle, mutta emo huolehti. Emo aina huolehti. Ja ennen kuin hän päästi minut menemään, halasi hän minua oikein lujaa. Myös isä tuli eteiseen toivottamaan hyvää koulupäivää. Vilkutin heille kuistin portailta. Se oli täydellinen tilaisuus emolleni ikuistaa minusta kuva ensimmäisenä koulupäivänäni. Tuuli puhalsi hiuksiani hennosti lennättäen ja oli vielä melko lämmintä näin alkusyksystä. Vielä ei tarvinnut takkia tai huivia.
Limusiini oli jo saapunut pihaan odottamaan minua ja Kovua. Istuimme kyytiin. Kiinnitimme turvavyöt ja kuski käynnisti auton. Käännyimme pihamaalta yleiselle tielle. Katselin ikkunasta, kun linnamme pieneni silmissä meidän edetessä kohti Nalan ja Simban kotitaloa. Olimme sopineet hakea myöskin heidät samalla kyydillä. He odottivatkin meitä jo pihansa portin ulkopuolella, kun saavuimme. Vilkutin Nalalle jo kauempaa ikkunasta. Hänkin vilkutti leveä hymy kasvoillaan. Hän näytti olevan yhtä innoissaan kuin minäkin. Vaikka tavanomainen yhteiskoulu olikin hänelle ennestään tuttu, oli yläaste silti ihan uusi kokemus meille kummallekin.
”Sinulla on ihanat vaatteet.” Ihastelin Nalan pastellin sävyistä asua. Kaikki oli kauniisti yksityiskohtaista. Viimeisen päälle mietitty.
Ajomatka koululle ei Nalan ja Simban talolta ollut kovinkaan pitkä ja saavuimme koulun pihaan ajoissa ennen kellojen soimista. Koulurakennus oli ainakin yhtä suuri kuin meidän linna. Punatiiliseinää koristi kauniisti kiemurteleva köynnöskasvi ja pääovelle johti asfaltiin maalattu polku. Sisällä aulassa heti edessämme oli isot kaappitilat. Kovu ja Simba kertoivat, että jokaisella oppilaalla oli oma kaappi ja, että mekin saisimme omamme varmasti pian. He opastivat meidät oikean luokan luokse ennen kuin tiemme erkanivat heidän mennessä oman luokkansa luo. Luokan edessä olevien naulakoiden alle oli asetettu penkki. Istuimme siihen Nalan kanssa ja jäimme odottelemaan muita luokallemme tulevia oppilaita ja opettajaa.
”Istukaa ihan mihin haluatte.” Opettaja sanoi ystävällisesti. Valitsimme Nalan kanssa viereiset paikat toiselta riviltä ikkunan vierestä. Kaikki muutkin löysivät mieleisensä paikat ja meidän kaikkien asetuttua, vaalea nuori opettajatar toivotti meidät tervetulleiksi ja esitteli itsensä. Hänen nimensä oli Elesha ja hän opetti emonkieltä sekä toimi luokanvalvojanamme. Hän jakoi meille täytettäviä lomakkeita sekä  lukujärjestykset. Kävimme läpi kaikkien nimet. Kukaan ei ollut halunnut istua ensimmäiseen riviin, joten minä ja Nala aloitimme kierroksen. Minun kohdallani supistiin. Se tuntui hieman kiusalliselta. En halunnut mitään fanijoukkoa taikka kateellisia katseita. Onneksi kierros jatkui jälkeemme ja katseet siirtyivät seuraaviin. Takanamme istui Afiya, jolla oli muslimien huivi hiustensa peitteenä ja hänen vieressään Asim, joka kertoi olevansa Afiyan veli. Heidän takanaan istuva nosti katseensa kännykästään vain ilmoittaakseen nimensä.
”Sadia.” Hän mumisi huppunsa uumenista.
”Laittaisitko myös kännykän pois Sadia?” Opettaja pyysi. Sadia katsoi häntä tympääntyneenä, mutta sujautti sitten kuitenkin kännykän hupparinsa taskuun. Sadian vieressä keskimmäisellä penkkirivillä istuivat Nuka ja Rodo. Nuka oli jäänyt luokalleen kaksi kertaa ja oli täten meitä kaksi vuotta vanhempi. Hän oli myös ollut Kovun kanssa samassa pentukodissa ennen kuin Kovu adoptoitiin meidän perheeseen. Nukan ja Rodon edessä istuivat Fiora ja Ayesha. Heistä kummallakin oli vahvasti meikatut kasvot ja pitkät tekoripset. Vaatetus sai heidät näyttämään enemmänkin yhdeksäs luokkalaisilta kuin seitsemäs luokkalaisilta. Etummaisessa penkissä istui Reyah, jonka vaaleat hiukset ylettyivät melkeinpä maahan asti sekä Aisha, joka oli meitä muita huomattavasti pidempi.
Viimeisellä penkkirivillä kukin omilla paikoillaan istuivat tummaturkkinen Zarada, jonka hiukset oli punottu täyteen pienen pieniä lettejä, Jagur, luokan ainoa aasianleijona, joka oli pukeutunut kauttaaltaan puhtaan valkoiseen ja viimeisenä Nuru. Hän oli yhtä valkoinen kuin Nalakin. Tuntomerkkien avulla painoin heti kaikkien nimet mieleeni.
Nimikierroksen päätyttyä opettaja ohjasi meidät jonossa kuuntelemaan seitsemäsluokkalaisille tarkoitettua tilaisuutta koulun juhlasaliin. Ensin esittäytyi kikkarapäinen vanhempi naaras rehtori. Hän piti pitkän puheen, jonka aikana monet olivat nukahtaa penkkeihinsä. Minuakin alkoi haukotuttamaan, mutta kuuntelin puheen kunniallisesti loppuun asti. Rehtorin jälkeen esittäytyivät opettajat ja koulun muu henkilökunta sekä oppilaskunnan jäsenet. Heistä tunnistin heti Simban tyttöystävän Amiran. Hän oli luokkansa priimus ja pyrki korkealle opinnoissaan.