Leijonaelämää

Uusi kaveri

Maanantaiaamuna sain Nalalta viestiä, ettei hän pääsisikään tänään kouluun, sillä oli sairaana. Toivotin hänelle paranemisia ja lupasin toimittaa tehtävät Simballe, jotta hän voisi viedä ne koulun jälkeen mukanaan ja antaa Nalalle. Minua kuitenkin kummastutti hieman, sillä eihän Nala ollut lainkaan flunssainen ollessaan viikonloppuna yökylässä, mutta ehkä hän oli tosiaan saanut jonkun syyspöpön. Kummastelun jälkeen minut valtasi pieni pelko, joka kasvoi kasvamistaan mitä lähemmäksi kouluun lähdön aika kävi. Miten pärjäisin ilman Nalaa? Eihän minulla ollut muita kavereita. Ja minun ollessa yksin Fiora ja Ayesha kävisivät varmasti kimppuuni yhä pahemmin, kun kukaan ei ollut minua puolustamassa. Turvauduin Kovuun. Menimme yhtä matkaa koululle, mutta tiemme erkanivat, kun Kovun täytyi mennä pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet liikuntatuntia varten.
”Kyllä se siitä. Rohkeasti vain.” Hän kannusti minua ja halasi ennen kuin jätti minut selviytymään yksin. Heti Kovun kadotessa alimpaan kerrokseen Fiora tarttui tilaisuuteen ja avasi julman sana-arkkunsa.
”Mihis Kiara on jättänyt palvelijansa?” Hän naureskeli.
En aluksi edes tajunnut hänen puhuvan Nalasta, mutta heti, kun oivalsin sen, suutahdin. ”Nala on mun ystävä!”
”Niin varmaan. Kyllästyi kuitenkin katselemaan sun naamaasi jo toisella viikolla.” Hän jatkoi.
”Nala on sairaana!” Tiuskaisin loukkaantuneena. Onneksi silloin käytävän päästä alkoi kuulua kenkien kopinaa ja kookas urosleijona, meidän matikanopettajamme saapui.
”Huomenta. Onkos täällä innokkaita matematiikan osaajia paikalla?” Hän kysyi vitsikkäänä. Eipä ollut. Varsinkaan, kun Nala ei ollut paikalla. Ilman häntä tuntui orvolta. Opettajan päästäessä meidät luokkaan, en tiennyt mitä tehdä. Mihin istuisin? Kenen kanssa vai istuisinko yksin jonnekin syrjään. Nurkkapaikat takarivissä varattiin kuitenkin saman tien, kun poikaporukka istui ikkunapuolelle ja Sadia seinän puoleen. Pian huomasinkin seisovani ainoana luokan keskellä, kun kaikki muut olivat jo löytäneet paikkansa.
”Voi Kiaraa. Niin yksin tänään.” Fiora irvaili.
”Ja haluaa olla luokan keskipiste.” Ayesha nauroi.
”Turpa kiinni ääliöt!” Kuului takaa. ”Voit istua tähän.” Sadia sanoi ja nosti reppunsa syrjään viereiseltä paikaltaan. Kipitin hetkeäkään empimättä hänen viereensä pois kaikkien tuijottavien silmäparien keskeltä.
”Kiitti! Pelastit mut.” Hymyilin helpottuneena Sadialle.
Opettaja jakoi kaikille matikantehtävämonisteen, jossa oli tuttuja laskuja alakoulusta, tarkoituksenaan kartoittaa miten hyviä meistä kukin oli ja kuinka laskut muistuisivat mieleen kesän jälkeen.
”Tehkää kaikki mitkä osaatte ja palauttakaa sitten minulle, kun koette olevanne valmiita.” Opettaja ohjeisti. Ensimmäisellä sivulla oli yksinkertaisia plus- ja miinuslaskuja, mutta tehtävien edetessä laskut vaikeutuivat enkä enää osannut ratkoa viimeisten sivujen vaikeampia laskuja. Luokassa oli syvä keskittynyt hiljaisuus. Vain Sadian musiikki kuului minulle läpi hänen kuulokkeistaan. Nyt olisin kaivannut Nalaa apuun. Tiedän, että hän olisi osannut ratkaista kaikki tehtävät, mutta Nala ei ollut täällä, joten ehkä voisin kysyä Sadialta. Kopautin varovasti häntä olalle. Hän pudotti toisen kuulokkeen napeistaan korvastaan ja kääntyi katsomaan minuun kysyvästi. ”Osaatko näitä?”
Kysyin ja näytin toisiksi viimeisen sivun tehtäviä. Sadia näytti omaa paperiaan ja huomasin hänen olevan vasta melko alussa tehtävissä. ”Joudun varmaan tukiryhmään.” Hän tuhahti. Tajusin, ettei hänestä olisi apua minun tehtävieni kanssa, mutta minusta voisi olla apua hänelle. Koska en kumminkaan olisi saanut viimeisiä tehtäviäni tehtyä oikein, päätin käyttää loppu ajan auttaen Sadiaa.
”Kiitti avusta. Ilman sua opettaja olisi laittanut mut heti tukiopetukseen.” Sadia sanoi, kun olimme palauttaneet monisteet ja pääsimme päivän ensimmäisen välitunnin viettoon.
”Eipä mitään. Ollaanko tasoissa nyt?” Naurahdin.
”Häh? Mähän vain tarjosin paikan. Kuka vaan olisi tehnyt sen.” Sadia ihmetteli.
”Kuka vain paitsi Fiora ja Ayesha.” Sanoin.
”No ne onkin ihan idiootteja.”
Sadia sanoi ja mulkaisi kumpaakin tytöistä heidän kävellessä ulos luokasta. Sitten nauroimme kumpikin.
”Haluatko olla mun kanssa tänään, kun Nala on poissa? ” Sadia kysyi.
”Joo. Se olisi kiva!” Ilahduin ja olin huojentunut, ettei minun tarvinnut enää pelätä tätä päivää. En joutuisikaan olemaan yksin. Seurasin Sadiaa alakerran lokeroille, josta tämä nappasi skeittilaudan kainaloonsa ennen kuin menimme ulos. Sen takaosassa oli magea leijonanpää ja upeat räikeät värit. Ja niin kuin Nalalla, myös Sadialla oli hieno oma tyyli. Löysät kuluneen tyylikkäät skeittifarkut, värikkäin kuvioin ja tekstein kirjailtu oversize t-paita, jonka päällä hänellä oli baseballtakki, jonka liian suuret hihat jäivät myttyyn käsivarsista. Asun kruunasi takaperin käännetty lätsä ja uutuuden hehkuvat skeittarikengät. Vietimme välitunnin katsellen videoita Sadian puhelimesta ja näytti hän minulle myös muutamia temppuja laudallaan, kunnes Kovu syöksyi takaani lähes säikäyttäen minut.
”Miten menee?” Hän kysyi roikkuen olkapäilläni.
”Ihan hyvin. Nala on kipeänä, mutta Sadia lupasi olla kanssani tänään.” Vastasin iloisena.
”Joo, Simba kertoikin. Siksi tulinkin katsomaan miten sulla menee, mutta hyvinhän sulla sujuu. Kiva, että sait kaverin.” Kovu sanoi ja suukotti minua poskelle ennen kuin jatkoi matkaansa Simban kanssa.
Sadia jäi katsomaan hänen peräänsä ihmeissään. Sitten hän katsoi minua yhtä kummaksuen.
”Hetkinen…” Hän epäröi. ”Ettekö te ole vähän niin kuin sisaruksia? Vai pussaako kuninkaalliset toisiaan noin? ” Hän hihitti.
”Joo, ollaanhan me tavallaan. Mutta ei biologisesti.” Sanoin punastuen. ”En mä oikein tiedä mitä me ollaan. Ei meidän kai vielä tarvitsekaan tietää ollaanko yhdessä. Ei emo meitä pakota yhteen, niin kuin Fiora väittää.”
”Okei. No onhan Kovu aika komea.” Sadia vinkkasi silmäänsä.  ”Mutta on tuo kyllä silti aika outoa.” Hän sanoi hetken päästä. Minua nolotti enkä saanut enempää sanottua. Onneksi Sadia huomasi minun menneen vaikeaksi ja tajusi, etten halua keskustella aiheesta enempää.
”Ei meidän tarvitse puhua tästä, jos et halua.” Hän sanoi ja pahoitteli, että oli udellut.
”Ei se mitään, onhan se vähän outoa.” Naurahdin nyt jo rennommin.
Kellot soivat ja isommat oppilaat rynnistivät meidän ohitsemme, vaikka me olimme lähes ensimmäisiä oven luona. Olin litistyä oven ja seinän väliin, mutta Sadia oli hurjan rohkea tuupatessaan itseään vanhempia sivuun. Hän sai minut vedettyä ulos tungoksesta ja jäimme hetkeksi hapuilemaan etsien oikeaa luokkaa. Löysimme kumminkin ajoissa paikalle maantiedon luokkaan. Minun oli jo paljon helpompi olla, kun tiesin, ettei minun tarvitsisi istua yksinäni. Valitsimme paikat ja kaikkien muiden tehdessä samoin opettaja esitteli itsensä ja jakoi meille kirjat ja vihot. Maantieto oli puuduttavaa. Opettaja oli tiukka ja laittoi meidät ahertamaan heti kunnolla karttojen piirtämisen parissa.
Koulunpäivän päätyttyä minulla oli reppu täynnä kirjoja ja vihkoja toimitettavaksi Simballe, joka veisi nämä sitten Nalallle.
”Hei haluaisitko vielä hengata? Voidaan, vaikka mennä meille.” Sadia kysyi, kun olimme risteyksessä, jossa tiemme olisivat muutoin erkaantuneet. Epäröin hetken, sillä emmehän tunteneet vielä kovin hyvin, mutta en halunnut vaikuttaa pelkurilta ja olihan minulla ollut ihan kivaa Sadian kanssa koulussa ja halusin tutustua, joten suostuin ja ilmoitin emolleni, etten tulekaan suoraan kotiin. Käännyimme Sadian kodin suuntaan kävellen noin 20 minuutin ajan, kunnes saavuimme kellertävän rivitalon pihaan. Pihalla olevan kukkapenkin kukat roikkuivat kuolleina maassa, nurmikolla lojui pentujen hiekkaleluja ja toiselle puolen pihamaata oli kaivettu muutama kuoppa.
”Onko sulla pikkusisaruksia?”
Kysyin päätellen sen hiekkaleluista.
”Ei, olen ainoa pentu. Nuo on oikeastaan hoitopentuja varten. Hoidan joskus naapurin kaksosia ja saan siitä vähän rahaa.” Sadia kertoi ja avasi ulko-oven, Astuin hänen perässään sisälle. Eteisen matto oli täynnä pieniä kiviä ja hiekkaa ja penkillä lojui kasa takkeja ja panttipulloja.
”Aa, kuulostaa kivalta!”
”No on se ihan jees, mutta joskus ne osaa olla rasittavia.” Sadia naurahti ja ripusti takkinsa naulakkoon.
”Uskon. Niin Kionkin. Mutta on se aika suloinenkin.” Viikonloppuna se kertoi mulle, että on löytänyt kaverin netistä ja järjestettiin niille tapaaminen ostarille. Kerroin ja ripustin omankin takkini Sadian takin viereen.
”Niin, mehän nähtiin siellä.” Sadia muisti.
”Niin…” Muistin miten Sadia oli näyttänyt varastaneensa tavaroita kaupasta. Mutta koin, ettei siitä ehkä kannattaisi mainita.
”Nala oli ehkä vähän liian töykeä silloin. Sori siitä ja, ettei otettu sua mukaan.” Sanoin sen sijaan.
”No ei se mitään. Eikä se ollut sun päätös.” Sadia sanoi ja viskasi kenkänsä telineeseen ja repun lattialle.  kipittäen sitten keittiöön jääkapille. ”Haluatko jotain syötävää ja juotavaa?”
”Okei, mikä ettei.” Vastasin.
”Tule katsomaan mitä otat.” Menin Sadian perässä keittiöön ja katsoin valikoimaa. Kaappi oli tosi täynnä kaikenlaista. Lähinnä valmisruokia ja limpparia sekä leivänpäällisiä, mutta en ollut varma olivatko puolienkaan päiväykset enää voimassa.
”Vai onko meidän tavallisten leijonien antimet vähän liian vaatimattomia.” Sadia mietti nolostuneena.
”Ei, ei! Otan, vaikka samaa kuin sä. En ole vain tottunut valitsemaan näin tarkasti itse. Yleensä emo on kattanut kaiken valmiiksi.” Selitin. ”Mutta ei se siis haittaa!” Selvensin ja istuuduin pöydän ääreen.
”Kuulostaa yleelliseltä. Mun pitää tulla teille joskus syömään!” Sadia innostui ja ojensi minulle mikropizzan ja energiajuoman.
”Joo, tule vaan. Emo tekee tosi hyvää ruokaa.” Sanoin iloisesti.
”Mun emosta ei voi sanoa samaa. Ei se yleensä ees tee ruokaa, mutta, jos tekee niin se on joko palanutta tai puoli raakaa.” Sadia naurahti ja läimäytti mikropitsat uuniin ja korkkasi juomansa siemaillen sitä odotellessaan pitsojen valmistumista.
”Onks sulla kaikki hyvin?” Sadia kysyi, kun näki minun vain pyörittelevän omaa juomaani tassuissani.
”Joo…” En vain ollut koskaan ennen juonut energiajuomaa. Emo oli kertonut, etteivät ne olleet hyväksi varsinkaan pennuille ja oli läksyttänyt Kovuakin niistä aina, kun tämä lipitti niitä pelatessaan iltayöhään tietokonepelejä.
Mikro piippasi ja Sadia hypähti nappaamaan ruoat tarjoillen ne sitten hauskasti tarjoilijaa imitoiden.
”Saisiko Prinsessalle olla haarukka ja veitsi?” Hän kysyi hupsulla äänellä saaden minutkin nauramaan. Koska hän ei ottanut aterimia, en minäkään. Avasin juomanikin, vaikka se yhä epäilyttikin minua.
”Etkö ole ennen maistanut?  Sadia kysyi, kun näki minun epäröivän.
”En oikeastaan.” Myönsin hieman nolona.
”Maista, se on hyvää!” Hän sanoi kannustaen minua. Maistoin varovasti ja lipaisin huuliani maiskutellen.
”Mm, se on oikeasti hyvää!” Hihkaisin. Kippistimme ja haukkasimme palaset pizzoistamme samaan aikaan toistemme kanssa.
Syötyämme välipalan menimme yläkertaan Sadian huoneeseen. Sadian skeittityyli näkyi hänen huoneessaankin. Oveen oli liimailtu tarroja ja seinällä oli iso graffitimaalattu kangas sekä paljon julisteita. Ikkunan ylle verhotankoon oli verhojen sijaan ripustettu tunnelmaa luovat väriään vaihtavat valot. Vaaterekillä roikkui tyylikkäitä vaatteita ja sen alla oli kokoelma kenkiä. Huoneen toisessa päässä oli kulmapöytä, jonka päällä lepäsi läppäri ja graffitiluonnoksia. Pöydän yllä hyllyssä oli oranssi laavalamppu ja keräily figuureita sekä kokoelma kyniä. Toisessa huoneen nurkassa oli leveähkö matala sänky, jonka persikan värisen päiväpeiton päälle oli kasattu paljon erilaisia tyynyjä. Sängyn päädyssä oli samaan sävyyn sopiva säkkituoli, johon minä rojahdin istumaan. Sadia rojahti kiinni kylkeeni.  ”Mitä haluaisit tehdä?” Hän kysyi minulta. ”Emo tulee vasta illalla, joten saadaan olla ihan rauhassa.”
”Hmm.. onko sulla, vaikka, jotakin leluja?” Kysyin katsellen ympärilleni. Sadia hiljeni ja tajusin heti, kuinka pentumaiselta se oli kuulostanut. Onnekseni hän ajatteli sen olleen vain vitsi ja alkoikin nauramaan.
”Haha, hyvä vitsi. Mennäänkö kuitenkin ulos?” Hän kysyi.
”Okei.” Vastasin.
Sadia nappasi jotakin vaaterekin alta. Se oli sininen kangaskassi, johon Sadia oli maalannut itse siistin kuvan. En ehtinyt kuitenkaan nähdä mitä kasissa oli, kun Sadia jo juoksi se tassuissaan alakertaan pukemaan kenkiään. Seurasin hänen perässään tiskeistä pursuavan tiskialtaan ja pizzalaatikkokasan ohitse. Kipitimme pihan poikki kävelytielle ja jatkoimme matkaa läheiselle pienelle urheilukentälle. Menimme pukuhuoneen taakse, jossa Sadia laski kassinsa hietikolle ja sain viimein nähdä mitä siellä oli.
”Et oo varmaan ennen maalannut.”
Hän arveli.
”En tuollaisilla…” Vastasin epäröiden nähdessäni spraymaalit.
”Mä näytän mallia. Saat kokeilla perässä, jos haluat.” Hän sanoi ja alkoi sitten suihkuttaa maalia pukuhuoneen seinään. Katselin hermostuneena ympärilleni ja vuoroin yritin taas keskittyä seuraamaan Sadian teoksen valmistumista. Lopulta seinällä oli jonkinlainen värikäs logo jonka toisella puolen luki Porcelain ja toisella puolen Black.
”Aika hieno.” Sanoin varovasti.
”Kiitti! Porcelain Black, se on mun lempi bändi.” Sadia kertoi. ”Ootas niin laitan soimaan jotakin.” Hän sanoi ja avasi musiikkisovelluksen kännykästään ja yhdisti sen pieneen bluetooth kaiuttimeen.
” Please mama forgive me cause I’m breaking all the rules tonight!” Kajahti kaiuttimesta. Siihen sanomaan samaistuin, kun otin vastaan Sadian ojentaman maalipurkin tietäen, ettei emo ilahtuisi, jos tietäisi mitä olin tekemässä.
”Ei kukaan meitä huomaa.” Sadia sanoi ja tökkäisi minua olkapäähän, kun huomasi, että kuikuilin ympärilleni hermoissani.
”Ei me jäädä kiinni, kunhan, et kirjoita siihen nimeäsi.” Sadia vitsaili. Naurahdin hermostuneena, vedin syvään henkeä ja ryhdistäydyin, mutten tiennyt mitä vosin maalata tai mitä edes osaisin maalata, joten yritin parhaani mukaan muotoilla sydäntä. Täytin sen pinkillä värillä ja mietin hetken mitä voisin vielä lisätä. Pohdittuani hetken kuvioin sydämen keskelle kruunun, johon lisäsin yhden timantin jokaisen sakaran kohdalle.
”Magee!” Sadia kehui ja heitti ylävitosen minulle.
”Se on kyllä selkeästi sun tyylinen. Mutta älä huoli, ei kukaan voi syyttää sua siitä.” Sadia rauhoitteli. Ennen kuin lähdimme paikalta Sadia halusi ikuistaa seinän ja otti siitä kuvan.
”Otetaanko kuva meistäkin?” Sadia kysyi iloisesti.
  ”Joo, otetaan vaan!” Siirryimme pukuhuoneen sisälle penkeille ja otimme yhteiskuvan Sadian puhelimella, josta hän sitten lähetti kuvat minulle. Sitten kävelimme takaisin Sadian kotiin ja katsoimme Netflixiä kunnes oli jo sen verran myöhä, että minun oli aika lähteä kotiin. Kysyin Sadialta tämän osoitetta ja tekstasin sen sitten emolle, että tämä osasi lähettää limusiinin oikeaan paikkaan. Kului noin 10 minuuttia, kun kuulinkin jo auton tööttäyksen parkkipaikalta.
”Hei, nähdään huomenna.” Moikkasin Sadialle ennen kuin astuin kyytiin.

Kotona minua odotti emon kattama iltapalatarjoilu, jonka ääreen istahdinkin heti ulkovaatteet riisuttuani. Emo istahti kanssani pöytään ja kyseli hieman päivästäni. Kerroin, että aluksi olin hukassa ilman Nalaa, mutta sitten Sadia oli pelastanut minut ja, että viihdyin tämän kanssa oikein hyvin. En kumminkaan maininnut mitään siitä mitä olimme puuhanneet ulkona, mutta nukkumaan mennessä huono omatunto alkoi kolkutella. Koitin kuitenkin ajatella, että meidän teoksemme olivat taidetta, eivätkä mitään rumia töherryksiä. Ehkä se ei ollut niin paha juttu.