Kuolemaan sidottu

Kuolemaisillaan

Muistan sen aivan kuin eilisen. Vesi satoi harmaalta taivaalta ja kävelin harmaita katuja pitkin yksin.
Hiljaisuuden rikkoi vain sateen lotina ja askeleeni.  Askeleeni, joita ei enää kuultaisi pitkään, pitkään aikaan.
Jalkani kuljettavat minut kohti suojatietä, joka minun tulisi ylittää. Lähden nopeuttamaan askeliani, jotta pääsisin nopeasti kotiin, sillä en halunnut kastua läpimäräksi. Lähden juoksemaan ja pääsen suojatielle vihdoin. Kuitenkin päästessäni suojatielle, lätäköstä heijastuu kirkas valo silmiini ja kuulen kavioiden kopsetta. Tunnen, kuinka kylkeeni iskeytyy jokin painava ja kaadun maahan. Viimeinen asia, mitä tunnen on järkyttävä kipu jalassani. Sitten kaikki pimenee.

Avaan silmäni. Verhojen läpi ikkunasta paistaa kirkas auringonvalo  ja nousen sängylläni istumaan. Kohdistan katseeni sänkyni vieressä odottavaan kullattuun pyörätuoliin. Siihen samaan pyörätuoliin, jossa olin elänyt päiväni viimeiset kolme ja puolivuotta sen onnettumuuden jälkeen. Jalkani oli kuulemma jäänyt hevoskärryjen alle. Onni oli puolellani tuona kohtalokkaana iltana, sillä olisin voinut hyvin kuolla tuolloin. En kuitenkaan kuollut ja olen varsin kiitollinen siitä. Minulla ei kuitenkaan ole paljoa elinaikaa jäljellä; niin lääkärit ainakin sanovat. Olen sairas. Hyvin sairas. Sinnittelen kuitenkin vielä toistaiseksi. Ja onhan minulla sen lisäksi paras ystäväni, Victoria, joka on myös käynyt jo kuoleman rajalla aikaisemmin.
Haukottelen ja autan itseni käsilläni pyörätuoliini. Jalkani jäävät roikkumaan velttona juuri ja juuri lattian yläpuolelle. Rullaan peilini eteen ja siirrän ruskeanharmaat, keskipitkät hiukseni korvieni taakse ja sitten ohjaan pyörätuolin sen kaukosäätimellä ulos huoneestani ja näen Victorian työntouhussa keittiössä.
"Huomenta, pätkä", sanon ja haukottelen, rullaten tytön viereen. Victorian hiukset ovat pitkät ja valkoiset. Yhtä pehmeät kuin hienoin silkki. Hänen silmänsäkin ovat vitivalkoiset eikä niistä paista tunteet niinkuin aurinko päivisin, vaan ne ovat tyhjät ja ilmeettömät. Ne kuitenkin olivat ennen siniset. Siniset kuin pilvetön taivas. Sellaiset ne olivat, ennen kuin hän kuoli. Niin, kuoli. Victoria on jo kuollut kerran, mutta hän palasi. En tiedä miten tai miksi, mutta hän palasi.
"Huomenta, Anya", Victoria vastaa hymyillen. "Mikä olo sulla on tänään?" hän kysyy, katsoen suoraan silmiini. Hymyilen takaisin ja tönäisen Victoriaa hellästi.
"Sä kysyt tota joka päivä", sanon.
"Ja joka päivä sulla on sama vastaus..." Victoria sanoo huokaisten hiljaa. Hän ei ollut vieläkään sujut sen kanssa, että kuolisin pian. Toisin kuin hän, itse pystyin usein jopa vitsailemaan asiasta.
"Niin. Kuolemaisillaan, mutta yhä hengissä", sanon. Victoria oli oikeassa, niin minä joka aamu sanoin. Joka aamu se oli kuitenkin aivan yhtä totta kuin edellisenä päivänä. Olin yhä kuolemassa, enkä tiedä koskaan, kuinka iso osa tuleva päivä olisi elämästäni. Kuitenkin olen yhä hengissä ja vain sillä on väliä.
"Onneksi olet", Victoria sanoo hiljaa.

Olen tuntenut Victorian jo pienestä asti. Niin pitkään kuin muistan itseasiassa. Haimme aina jäätelöä läheiseltä jäätelökioskilta isosiskoni Sandran kanssa. Hänet aina pakotettiin mukaamme, sillä olimme niin pieniä vielä tuolloin. Peräti vasta 4-vuotiaita. Sandra oli meitä kuusi vuotta vanhempi, joten hän oli siihen aikaan sitten kai kymmenen tienoilla.
Ja sitten kun minä itse olin 10-vuotias, hän...

Säpsähdän ja palaan takaisin todellisuuteen ajatuksistani, kun kuulen Victorian sanovan nimeni. "Anya? Onko kaikki hyvin? Anya?"
Käännän katseeni ikkunasta Victoriaan ja nyökkään. "Kaikki hyvin, olin vaa ajatuksissani."
"Kai sä tiedät, että mä haluun tietää, jos sulla on jotain mielen päällä?" Victoria sanoo huolestuneelta. Huokaisen ja nyökkään. "Joo, mä tiedän, mietin vaan yhtä juttua, mitä kävi, ku me oltiin pieniä. Sä et varmaan muista sitä enää." sanon rauhallisesti. Ajatukseni oli keskeytynyt, mutten saanut mielikuvaa enää päähän. Ei kai sillä niin suurta merkitystä ole. Onhan se vain muisto lapsuudesta.