Kuolemaan sidottu

Soittorasia

Istun kiellekkeellä, katseeni kohdistettuna kohti taivaanrantaa. Vieressäni maassa soi puinen soittorasia ja heitän uurnasta tuhkaa tuuleen, laulaen kauneinta sävelmää, minkä osaan. Kyynelet silmissäni tyhjennän uurnan ja suljen sen kannen. Nousen seisomaan ja liikutan sormiani sileän kannen päällä. Kannen, jossa lukee kultaisilla kirjaimilla Sandra.
"Lepää rauhassa, isosisko..."

Taivas on pilvien peitossa. Jotenkin aurinko kuitenkin paistaa valkean harson läpi ja lämmittää kehoani. Istun maassa haudan edessä, kimppu tulppaaneja kädessäni. Asetan ne varovasti haudan edessä olevan kynttilän viereen.
"Siitä on nyt 8 vuotta, siskoni. En tiedä, muistatko edes, kuinka pitkä aika se on. Haluaisin vain tietää, että oletko vielä luonani? Tiedätkö, miten ikävöin? Yritän olla kuin sinä. Olen oppinut hyväksymään kuolemani yhtä hyvin, kuin sinä silloin joskus. Ystäväni Victoria, muistat kai hänet? Hän on kuin minä silloin joskus. Hänkään ei haluaisi päästää irti mutta ymmärtää kuitenkin, että on pakko. Haluan uskoa, että hän tottuu elämään ilman minua..." jätän tämän viimeiseksi lauseekseni ja kurkotan pyörätuoliani kohti. Vedän sen lähemmäs kädelläni ja autan itseni käsilläni istumaan.
"Kirjoitin laulun sen soittorasian melodiaan. Haluaisin, että kuulet sen, ennen kuin lähden", sanon.
Laulan haudalla hiljaisen, kauniin laulun. Ääneni on täynnä surua, mutta se on silti rauhallinen. "Emme ole enää pitkään erossa, siskoni. Näemme taas pian", sanon laulun päätteeksi ja sitten lähden hautausmaalta kohti kotia.

Päästyäni kotiin, rullaan suoraan huoneeseeni. En näe Victoriaa matkalla, joten oletan, että hän on jossain tai sitten omassa huoneessaan. Menen yöpöytäni ääreen ja käännän puisen soittorasian vipua saadakseni sen soimaan. "Tänä yönä sielu pienoisen löytää Taivaan..." laulan hiljaa mukana. Nappaan paperin ja kynän käteeni ja alan kirjoittaa. Paperilla näyttää olevan jo sanoja. Se on keskeneräinen laulu, jota olen työstänyt.
"Älä pelkää, sinä et jää yksin..." töhertelen paperille sanoja, jotka tupsahtavat päähäni. Avarran mieleni ja uppoudun sanoihin täysin. Aivan kuin pystyisin itsekin leijailemaan taivaisiin ja löytämään sisäisen rauhan. Tunnen oloni keveäksi ja kuvittelen olevani ilmassa. En istu enää vangitsevalla pyörätuolillani vaan pystyn liikkumaan ilman sitä vapaasti ympäri tuntematonta, mutta silti niin kodilta tuntuvaa paikkaa. Niin, olisin vihdoin vapaa tuolloin. Vaan ei vielä. Vielä toistaiseksi sieluni on kahlittu kehoon, joka kärsii kivusta. Mutta niin ei ole enää kauaa.

Avaan silmäni, kun kuulen koputuksen oveeni. Rullaan ovelle ja avaan sen ja niinkuin päättelinkin, takana seisoo Victoria, rauhallisen näköisenä kuten aina.
"Kaikki hyvin, pätkä?" kysyn ja hymyilen kiusoittelevasti.
"Joo, tulin vaa kattoo, miten sulla menee." Victoria sanoo. Hän ei taida edes olla tietoinen, että olin vain hetkeä aiemmin hautausmaalla. "Kaikki hyvin. Mietin, että voisin kohta syödä... mennääks kattoo, mitä jääkaapista löytyy?" kysyn ja rullaan ulos huoneestani.
"Joo, mennään vaan", Victoria vastaa. Lähden hänen edellään kohti keittiötä ja avaan jääkaapin. "Tääl on nugetteja... kelpaisko ne?" ehdotan hymyillen.
"Joo sopii", Victoria vastaa. Hymyilen ja otan nugetit jääkaapista. Heitän ne suoraan mikroon ja laitan viisi minuuttia aikaa.
"Sä kai tiiät sen soittorasian, mikä mulla on?" varmistan Victorialta odotellessani mikron vieressä. Victoria nyökkää. "Se puinen sun yöpöydäl", hän sanoo.
"Joo, just se. Haluisin, että sä pidät sen, kun tulee mun aika lähteä. Haluun, että soitat sitä, aina ku tuun sun mieleen", puhun rauhallisesti. Victoria ei heti vastaa vaan hiljenee hetkeksi. Otan nugetit ulos mikrosta ja laitan ne ruokapöydälle. "Onks meillä sopimus?" kysyn ja hymyilen.
Victoria nyökkää ja huokaisee. "Joo, Anya... mä lupaan. Mulle tulee ikävä sua..." hän mutisee ja istuu ruokapöydän ääreen. Hänen äänestään erottuu suru. Tunnistan sen samaksi suruksi kuin mitä itse tunsin Sandran menetyksen tienoilla.
"Mullakin sua. Mutta en lähe, sen voin luvata. Et oo yksin", sanon ja naurahdan hiljaa.
Alan syömään nugetteja paketista ja uppoudun ajatuksiini.

Istun sairaalasängyn vieressä ja itken holtittomasti. Halaan siskoani tiukasti. En halua päästää irti. En enää koskaan.
"En halua jäädä yksin, Sandra..." nyyhkytän murtuneena.
"Sä et tuu olemaan yksin, Anya. Sun pitää pysyä vahvana mun puolesta. Muista, että me tavataan vielä joku päivä. Nyt meidän kuitenkin pitää oppia päästämään irti. Sun pitää jatkaa sun elämää ja mun pitää löytää uus polku kunnes me tavataan taas. Muista, että mä en koskaan jätä sua... vaikka et nääkkään mua, mä oon aina ihan vieressä sun jokasessa elämänvaiheessa", Sandra puhuu rauhallisesti ja halaa minua. Sanat ovat täynnä viisautta. Sellaista viisautta, mitä minulla ei vielä ole. Hiljenen ja päästän irti.
"Hyvästi, sisko... kunnes taas tapaamme uudestaan." sanon ja katsahdan kohti sairaalahuoneen ovea, josta tulee lääkäri. Nousen seisomaan ja huokaisen, pidättäen kyyneliä.
"Oot rakas, Sandra..." sanon surun murtamana ja sitten lähden huoneesta nopein askelin.