Kuolemaan sidottu

Tähti taivaalla

Makaan sairaalasängyssä lääkärin huoneessa. Äitini on vierelläni ja katson valkoiseen sonnustautunut miestä, joka näyttää huolestuneelta. Olin edellisenä iltana joutunut onnettomuuteen, jossa jalkani oli jäänyt hevoskärryjen alle ja luut olivat menneet pahasti rikki.
Lääkäri nousee penkistään ja viittoo äitini huoneen ulkopuolelle. Katson kahden aikuisen perään uteliaana ja nousen istumaan. Asetan terveen jalkani lattialle ja lähden hiljaa hyppimään ovelle, josta kaksikko oli juuri äsken lähtenyt. Painan korvani ovea vasten kuunnellakseni keskustelua.
"En usko, että tyttärelläsi on kauaa elinaikaa enää jäljellä. Todennäköisesti vain muutama vuosi." lääkäri puhuu.
"Kokeista ja röntgenistä ilmeni muutakin kuin murtumat", peruutan tämän lauseen kuultuani pois ovelta. Kiiruhdan niin nopeasti kuin pystyn takaisin sängylle ja jään siihen, aivan kuin en olisi kuullut yhtikäs mitään.
Oliko todella mahdollista että minunkin aikani tulisi niin pian?

Istun kotikaupunkini vanhassa kirjastossa hyllyjen ympäröimän pöydän ääressä. Silmäni ovat kiinnittyneet erään kirjan sivuihin, joissa on kuvia peräti enemmän kuin sanoja. Se on kuvakirja. Olen aina pitänyt kuvakirjoista. Sellaiset ovat monien mielestä lasten kirjoja, mutta en jaksa enää välittää. Kirja kertoo tarinan perhosesta, joka tavoittelee tiettyä tähteä taivaalta. Kirkasta tähteä, joka loistaa kirkkaammin kuin yksikään muu. Perhonen oli päättänyt päästä tähden luo vielä joku päivä.

Suljen silmäni hetkeksi. Kuitenkin kun avaan ne, ympärilleni avautuu avara nummi ja yläpuolelleni tähtitaivas. Hämmennyn hetkeksi, mutta en jää pohtimaan asiaa sen enempää. Huomaan, että selkääni on ilmaantunut jotain. Ne ovat keveät, mutta suuret. Tunnustelen niitä ja tajuan pystyväni kontrolloimaan niitä. "Mutta nehän ovat siivet..." tajuan ja hämmennyn. Miksi minulle siivet on ilmestynyt? Koitan läpyttää niitä. Jotenkin onnistunkin, en ole varma miten, mutta jotenkin se vain onnistuu. En toki ymmärrä monia muitakaan asioita vielä. Kenties sitten jonain toisena päivänä. Katsoessani taivaalle, huomaan muita tähtiä kirkkaamman. Aivan kuin se kutsuisi minua luokseen. Mutta se on niin kaukainen, en ikinä tule pääsemään noin kauas. En pystyisi koskaan vaeltamaan noin pitkälle, en enää. Kenties jossain seuraavassa elämässä, jos vain mieleni tekee. Miten edes päädyin nummille? En muista lähteneeni kirjastosta. Tunnen yhtäkkiä hennon tuulahduksen, joka tuo kotoisen tunteen kehooni. Tuulessa kuulen tutun melodian. Soittorasiani melodian; juuri sen soittorasian, jonka silloin joskus sain Sandralta.
"Isosisko?" sanon ääneen, katsoen ympärilleni. "Sandra, ootko sä siellä?" katsahdan kohti kirkasta tähteä taivaalla. Se loistaa nyt entistä kirkkaammin. Sitten kuulen äkillisesti äänen pääni sisällä.
"Sun pitää herätä, pikkusisko. Vielä ei oo sun aika. Herää, Anya."
Räväytän silmäni auki. Katson ympärilleni ja huomaan, että olen sairaalassa.
"Mitäs helvettiä..." mutisen hämmentyneenä. Huomaan lääkärin ja Victorian sänkyni vieressä. "Victoria, mitä..."
"Hän on herännyt!" lääkäri huutaa ennen kuin ehdin edes saada lausettani loppuun.
"Mitä kävi?" kysyn hämmentyneenä. Victoria katsoo minuun tyhjillä silmillään. "Sä oot ollu koomassa kokonaisen viikon... luulin, että menettäisin sut, pölvästi", hän sanoo helpottuneena.
"Mitä helvettiä... mitä sä meinaat? Koomassa?" kysyn hämmentyneenä. Victoria ei kuitenkaan ehdi vastata ennen kuin huomaan tutun kirjan sairaalasängyn vieressä. Se on samainen kirja jota olin hetki sitten vasta lukenut kirjastossa. Alan tuntea oloni hieman ahdistuneeksi. Tämä ei voi olla totta. Ei voi olla! Tämä ei tunnu todelta. Kaikki olisi tapahtunut liian nopeasti ollakseen loogista.
Tuijotan kirjan kantta. Se alkaa yhtäkkiä vaihtua ja siihen ilmestyy se kirjasto, jossa luin kyseistä kirjaa. Kiljaisen tajutessani, että kirja vetää minua itseään kohti ja herään jälleen kirjastosta. "Mitä vittua..." katson kelloa ja huomaan sen olevan yli kahdeksan illalla. Olinko unessa niin pitkään? Katson kirjaa ja suljen sen. Kansi on juuri se, minkä sen kuuluisikin olla. Kuvittelinko todella kaiken tuon?
Katson ulos, siellä hämärtää jo. Päätän lähteä kohti kotia. Päästyäni ulos kirjastosta, suuntaan katseeni taivaalle ja näen kaikista tähdistä kirkkaimman. Siinä hetkessä tunnen olevani lähempänä siskoani kuin koskaan. Olisiko tämä kenties merkki jostakin? Oliko hän luonani? Vai olinko itse siirtymässä hänen luokseen? Hankala sanoa.

Istun sairaalasängyllä rauhallisena. Äitini on jälleen paikalla, mutta hänkään ei sano mitään. Päätän pian rikkoa hiljaisuuden. "Äiti, mä tiedän, että mä kuolen", sanon rauhaisasti. Äitini kääntää katseeni minua päin hieman säikähtäneenä. "Mistä sinä niin päättelet, Anya rakas?" hän kysyy minulta ja kasvoilleni syttyy pieni hymy. "Tiedän vain. Kenties Sandra tuli luokseni kertomaan tai sitten sydämessäni ymmärrän vain sen, että aikani on lopussa." siitä on vain päivä kun salakuuntelin lääkärin ja äidin keskustelua, mutta oloni on jo keveämpi. Uskon nyt tietäväni, mistä Sandran rauhallisuus kumpusi. Aivan kuin siinä vaiheessa, kun tietää kuolevansa pian saisi jonkinlaista viisautta, mitä ei pystyisi sanoin selittää yhä terveelle ja elinvoimaiselle. "Mutta sinun ei tarvitse pelätä. Myös sitten, kun olen astunut rajan toiselle puolelle, olen yhä kanssasi. Ja niin on myös Sandra. Hän on edelleen täällä luonamme."