Kuolemaan sidottu

Hyvästi, rakkaani

Tanssahtelen ympäri huonettani, hyräillen hiljaista melodiaa, joka soi soittorasiastani. Pienestä, puisesta soittorasiasta, jonka sain jo aivan pienenä tyttönä. Sain sen isosiskoltani, näin minulle oli kerrottu. En kuitenkaan muistanut kyseistä tarkalleen, olin niin pieni tuolloin.
Olen nyt 9-vuotias. Äitini meni hiljattain uudelleen naimisiin erään miehen kanssa. Rikkaan ja kiltin miehen. Hän on auttanut meitä talousongelmien kanssa ja äiti vaikuttaa iloisemmalta kuin moniin vuosiin. Hän laulaa jälleen tehdessään ruokaa ja nauraa aidosti vitseilleni. Sellaista äitiä minulla oli ne vuodet kova ikävä. Nyt hän on kuitenkin entisellään ja en voisi olla iloisempi.

Istun pyörätuolissani ja katson pöydälläni olevaa puista soittorasiaa. Sain sen 16 vuotta sitten 2-vuotiaana siskoltani, Sandralta, joka oli tuolloin 8-vuotias. Kuulen, kun oveeni koputetaan ja havahdun ajatuksistani. "Voinko tulla sisään?" Victorian ääni kuuluu oven toiselta puolelta.
"Tuu vaa!" huudan. Näen oven aukeavan ja Victoria astuu sisään.
"Mä näin jotain", Victoria sanoo hieman hämmentyneenä. "Tai siis... se oli ihan niiku joku näky." hän selittää.
Kallistan päätäni. "Ryhdytkö sä nyt selvännäkijäks? Mitäs se oli?" kysyn ja naurahdan hiljaa.
"Se oli pimeä huone ja... kuulin jonkun miehen äänen ja sitten kiljaisun..." Victoria tuntuu valitsevan sanansa tarkoin. Aivan kuin hän ei olisi varma, miten hänen näkemänsä olisi paras selittää.
Nyökkään. "Selvä, kenties sä voit pohtia asiaa. Haluutko mennä vaik kävelylle? Nyt ku on kiva sää?" ehdotan rauhallisesti. "Kuka tietää, kenties raitis ilma tekisi hyvää." lisään lauseeni perään. Victoria nyökkää ja hymyilee, vaikka hänen silmät ovatkin tyhjät.
"Mennään vaan", Victoria sanoo. Lähden pyörätuolillani ulos huoneestani ja eteiseen Victorian perässä. Kurkotan alas ja otan kenkäni, laittaen ne vaivalloisesti jalkaan. Vaikka jalkani roikkuvatkin velttona, ne eivät silti ole tunnottomat ja ovatkin itseasiassa erittäin arat kosketukselle, joten kenkien laittaminen jalkaan ei ollut todellakaan miellyttävää. En kuitenkaan enää välittänyt siitä. Lähden Victorian kanssa ulos ja alan rullaamaan lämpimällä asfaltilla Victorian rinnalla. Katselen ympärilleni ja silmiini syttyy pienoinen ilon kipinä. En ole hetkeen ollut ulkona aurinkoisella säällä ja uskon, että auringonpaiste tarkoittaa jotakin hyvää. Ainakin niin haluaisin toivoa. "Kuules, Victoria", sanon ja pysähdyn. Victoriakin pysähtyy ja katsoo minuun. "Niin, Anya?" Victoria kysyy.
"Mun aika alkaa loppua, mut haluun, että sä lupaat olla tekemättä mitää tyhmää sit ku oon poissa", sanon rauhallisesti ja nojaan pyörätuoliini. Hymy katoaa Victorian kasvoilta, silmistä ei kuitenkaan voi tulkita hänen tunnetta. Tiedän kuitenkin, että Victoria ei ole iloinen. Hän hiljenee täysin ja huokaisen. "Mutta ei siitä sen enempää lol", sanon ja naurahdan. Jatkan rullaamista ja uppoudun hitaasti ajatuksiini jälkeen.

Kuulen jälleen tutun soittorasian rauhallisen, kauniin melodian. Nyt olen kuitenkin ulkona, kiellekkeellä. Olen 10-vuotias ja Sandra on vierelläni seisomassa. Pidän hänen kädestään kiinni ja katson alas, jossa vesi lainehtii vasten kiviä. Kasvoillani on hymy, mutta sydämessäni tunnen tuskan säryn kuunnellessani Sandran sanoja. "Sitten kun kuolen, siskoni, tahdon, että ripottelet tuhkani tänne ja laulat, jotta äänesi kantautuisi tuulen mukana mihin ikinä menenkin." hän sanoo. Silmiini muodostuu pienoiset kyynelet ja katson kohti siskoani. "Onko sinun pakko mennä? Eikö joku muu voisi antaa äidille sydäntään?" kysyn surun särkemällä äänellä.
"Tiedät, että minun on tehtävä tämä. Tarvitset äitiä enemmän kuin minua. Muista, että olen kanssasi ajan loppuun saakka, vaikket näkisikään minua. Et tule olemaan yksin", Sandra puhuu lempeällä äänellä ja hymyilee minulle. Nyyhkytän ja nyökkään.
"Kyllä minä ymmärrän..." sanon ja halaan Sandraa. "Lupaan pitää huolta siitä soittorasiasta sinunkin jälkeen."

"Victoria, älä ole allapäin. Muista, että olen kanssasi ajan loppuun saakka, vaikket näkisikään minua..." sanon. Tiedän, että sydämestäni kumpuavat sanat tuovat minut lähemmäs siskoani. Juuri niin hänkin sanoi sinä kauniina päivänä.