Meidän aikamme on pysähtynyt (Ville Valo Loophole esiosa) [suomeksi]

Kadoten pimeyteen pt.1

Löysin Eeron myöhemmin illalla valkoinen kitara sylistään. On vaikea ymmärtää, että kitara ei kuulu hänelle, hän vain virittää sen. Himmeästi valaistussakin huoneessa kitaran valkoinen lakkapinta sädehtii kilpaa Eeron hiusten ja silmien kanssa. Hiraisen kipeytyneitä käsiäni. Olen autellut milloin ketäkin kantamaan milloin mitäkin paikasta A paikkaan B. Vaikka en mikään pulkannaru olekaan, ja varmasti nostaisin esimerkiksi Eeron yhdellä kädellä ilmaan, on muutaman tunnin yhtäjaksoinen raskas työ ottanut veronsa. Lysähdän istumaan läheiselle kuljetuslaatikolle. Huokaisen raskaasti ja sidon pitkät hiukseni matalalle poninhännälle. Eero vääntää vielä viimeistä viritystappia, kiristää kielilukot ja laskee kitaran käsistään. Hän ristii solakat jalkansa ja katsoo minua pehmeän kysyvällä katseella.

-Kaikki valmiina illaksi?

-Jotakuinkin kyllä, vastaan ja yritän vieläkin tasata sykettäni päivän jäljiltä.

Eero nyökkää. Hän nousee, laittaa kitaran telineeseen ja poistuu paikalta mitään sanomatta. Hetken päästä hän tulee takaisin vesipullo kädessään. Hän ojentaa läpinäkyvän putelin minulle. Pullo on hikoillut jääkylmää nestettä muovin läpi. Ruuvaan korkin auki ja otan ison kulauksen. Eero istuutuu ja ottaa syliinsä uuden kitaran; mustakeltaisen Jacksonin. Lasken vesipullon lattialle ja jään katselemaan, kuinka miehen pitkät sormet taiteilevat kitaran kaulalla soittaen tutun kuuloista melodiaa.

-Metallican Unforgiven. Ajattelin että voisit tykätä, Eero sanoo nyökäten minuun päin kitaran laulaessa lohdutonta melodiaansa.

En vastaa hänelle, vaan annan hiljaisuuden puhua puolestaan. Kitaran ääni kaikuu heikosti ympäröivässä tilassa, kadoten piemyteen.

Hiljaisuuden rikkoo mustiin pukeutunut kiharahiuksinen mies. Hän kävelee arvokkaasti itsensä kantaen luokseni.

-Olet varmaan Marko? hän kysyy, mutta ei mitenkään töykeästi.

-Ihan Make vaan, vastaan ja nousen kättelemään miestä.

-Ville. Eero kertoikin susta jo. Harmi se sun autosi, me kyllä viedään sut takaisin, Ville vakuuttelee.

Enempää sanomatta hän kävelee backstagen poikki lavalle. Eero on lakannut soittamasta ja laittanut kitaran takaisin telineeseen sille varatulle paikalle.

-Tuo oli...

-Tiedän kyllä, keskeytän Eeron hymyillen.

Eero ottaa puhelimen taskustaan.

-Kaikki näyttää olevan valmista. Onnea, Eero toivottaa ja nousee istumapaikaltaan ja katoaa pimeyteen.

Mukavan oloinen naishenkilö ottaa Eeron paikan. Nousen itsekin ja seuraan naista pois backstagelta, lavan kautta permannon keskellä olevaan rauta-aidoilla aidattuun karsinaan, jonne aiemmin tänään näkemäni pöydät ja johdot on kasattu siistin näköisiin riveihin. Istahdan tuolille ja jään odottamaan keikan alkua.