Meidän aikamme on pysähtynyt (Ville Valo Loophole esiosa) [suomeksi]

Roudari

Linja-auto on yllättävän kodikas. Ensimmäisenä minua tervehtii jokseenkin pinttyneen tupakan ja viinan haju, joka on sama kodikas haju jota jouduin haistelemaan Amazonissani. Seuraan kuuliaisesti Eeron perässä sisemmälle linja-autoon. Mustalla, jokseenkin kuluneella, nahkasohvalla istuu suurinpiirtein minun pituiseni mies. Hänen puolipitkät punaruskeat hiuksensa peittävät hänen kasvonsa melkein kokonaan. Mies nyökkää minulle tervehdykseksi. Linja-auto nytkähtää liikkeelle. Katson Eeroa yllättyneenä, jopa pelästyneenä.

-Mitä vittua? Eikö sun vaan pitäny antaa mulle juotavaa ja that's it?

Eero ei edes käännä katsettaan minuun päin. Pudotan putkikassini lattialle ja otan askeleen Eeroa kohti ja tartun häntä olkapäästä ehkä vähän liiankin kovakouraisesti, sillä onnistun kuulemaan Eeron huulilta paenneen hiljaisen älähdyksen. Pienimuotoisesta shokista selvittyään Eero kääntyy varoittavasti minuun päin ja suoristaa ryhtinsä. Jokseenkin lämpöisen linja-auton lämpötila tippuu, kun Eero tuijottaa minua harmailla talvipäivän kylmillä silmillään.

-Meillä on keikka tässä ihan lähellä. Lupaan, että sen jälkeen palautamme sinut samaan kohtaan mistä sinut löysimmekin. Voit varmaan olla täällä sen aikaa? Eero kysyy tyynellä, mutta tummalla äänellä.

-Voi vittu Eero! Etsä nyt voi ottaa tota lokkeilemaan tänne! Et sä voi noin vaan korvata... ruskeahiuksinen mies raivostuu keskeyttäen lauseensa.

-Kyllä voin! Eero jylähtää, kääntyy takaisin miehen puoleen ja ottaa tältä lonkerotölkin kädestä. Eero juo tölkin pohjat yhdellä kulauksella ja heittää tyhjällä tölkillään punapäätä. Kuin katsoisi kukkotappelua.

-Ja missähän "lähellä" tämä kyseinen keikka sitten mahtaa olla? kysyn närkästyneenä, vetäen molempien miesten huomion itseeni.

-Hämeenlinnassa, Eero vastaa soinnuttomasti.

Noh, kai sitten 60 kilometriä on "lähellä". Ainakin se on siellä mihin olin alunperin menossakin, lapsuuden kotikaupungissani. Huokaisen raskaasti. Ei kai tässä muu auta kuin totutella vallitsevaan maailmantilanteeseen.

-Mutta ethän sä silti voi ottaa tota runk...

-HIlLJAA! Eero korottaa ääntänsä niin että minäkin, rahvas mies, pelästyn.

-No kyllähän mä jotenkin voin autella, huomaan itseni sanovan. Eniten ehkä siksi, että saan punaverikön edes jotenkin hiljaiseksi.

-Sun on paree olla roudari, kuulen miehen mutisevan.

Eero kääntyy katsomaan minua kysyvästi. Hieraisen niskaani vaivaantuneena.

-No en mä oikeestaan... Oon tehny valohommia mun bändin kanssa, soperran Eeron vaativan katseen alla.

Punapää ärähtää ja levittelee käsiään turhautuneena. Hän nousee sohvalta, suuntaa jääkaapille ja ottaa uuden lonkeron.

-Meidän ainoa jäljelle jäänyt roudarikin kuolee kohta jos jatkat tuohon malliin juomista, Eero ärähtää varoittavasti.

Mies katsoo Eeroa tuimasti, mutta ei vastaa haasteeseen. Kysyn Eeroa kysyvästi ja yritän unohtaa punapään olemassaolon. Roudari kuollut? Eero viittaa minut hiljaiseksi. Ehkä turhan arka aihe. Punapää naksauttaa lonkeronsa auki ja suuntaa takaisin sohvalle.

-No kai siitäkin on jotain hyötyä, jos toi nyt jää...

-Kyllä hän jää! Eero karjaisee ja näen toisen miehen melkein tukehtuvan lonkeroonsa. Minä puolestaan vaistonomaisesti kyyristyn kasaan, vaikka en säikky mies olekaan.

Eero kävelee miehestä välittämättä jääkaapille ja ottaa sieltä kaksi lonkeroa. Hän tarjoaa toista niistä minulle.

-Juotko? Eero kysyy yhtäkkiä hyvinkin pehmeällä äänellä.

Nyökkään ja otan Eeron tarjoaman lonkeron. Naksautan tölkin auki ja jään kiusallisesti seisomaan punaverikön valtaaman sohvan viereen. Kyseistä sohvaa vastapäätä on yhtä kuluneen näköinen sohvapöytä ja toinen sohva. Eeron on jo mennyt istumaan punverikköä vastakkaiselle sohvalle. Otan varovaisen hörpyn harmaasta juomastani ja yritän vältellä kaikkien katseita. Jostain syystä, en silti voi ohittaa Eeron kylmää, mutta kutsuvaa katsetta. Näen hänen taputtavan tyhjää tilaa vieressään sohvalla. Otan varovaisen askeleen sohvaa kohti ja istun kunnioittavan välimatkan päähän Eerosta. Vastakkaisella sohvalla punapää mulkoilee minua alta kulmiensa.

-Mika, Eero nyökkäää miestä kohti.

Mika lukitsee minut armottomaan tuijotuskilpailuun, mutta ehdottomaksi voittajaksi silti selviytyy Eero, jonka katse on porautunut ohimostani läpi. Jätän Mikan huomiotta ja käännän huomioni vieressäni istuvaan mieheen. Huomaan olevani nyt tuijotuskilpailussa Eeron kanssa. Kumpikaan ei hievahdakaan, vaikka minulla ei ole mitään ideaa, mitä hän haluaa. Eeron katse on muuttunut kylmästä kuumaksi ja tunnen hikoilevani ja punastuvani. Lonkero kädessäni tuntuu alkavan kiehua.

-Nimesi? Eero rikkoo ikuisuudelta tuntuvan hetken, ja kaikki palaa ennalleen.

Otan hörpyn lonkerostani ja mutisen:

"Make".

Näen Eeron ilmeestä, että hän ei ole tyytyväinen vastaukseeni.

-Marko, lisään ja Eeron ilme heltyy.

-Tervetuloa mukaan Marko. Make, Eero kohottaa tölkkinsä ja kilistän hänen kanssaan.

Mika örähtää joko hyväksynnän, tai todennäköisemmin halveksunnan merkiksi.