Meidän aikamme on pysähtynyt (Ville Valo Loophole esiosa) [suomeksi]

Raudan haju

Sisäisen kellon ja kokopäivätyön takia nousen jo vähän jälkeen seitsemän. Venyttelen kankeita raajojani, mutta vedän käteni äkkiä takaisin. En muistanut vieressäni makaavaa Eeroa. Käännyn henkeäni pidätellen katsomaan viereeni, mutta Eeroa ei näy. Kuinka aikaisin hän on herännyt? Nousen istumaan ja laitan silmälasini takaisin päähäni. Maailma kirkastui heti! Melkein heti taitun kaksinkerroin mahani pitäessä sellaista meteliä, että kaikki kymmenen metrin säteellä tarvitsisivat kuulosuojaimet. En ole syönyt mitään hetkeen aikaan.

-Onko nälkä? kuulen Eero kysyvän melkein vierestäni.

Käännyn katsomaan ja näen hänen seisovan vieressäni päällään vain viininpunainen aamutakki. Kevyt kangas laskostuu Eeron hintelälle keholle saaden hänet näyttämään melkein aaveelta. Eero ei myöskään anna minun vastata, vaan kävelee minibaarille ja kyykistyy ottamaan sieltä banaanin. Banaani on enemmän ruskea kuin keltainen, mutta saa kelvata. En ymmärrä miksi en vain voisi mennä hotellin aamupalalle, mutta eilisen jälkeen en ihan heti uskalla ärsyttää Eeroa, vaan otan banaanin vastaan. Eero kuorii banaanin valmiiksi minulle ja istuu viereeni; niin lähelle, että voin tuntea miehestä hohkaavan lämmön. Näykin ylikypsää banaania maistamatta mitään. Eero seuraa sujuvasti vierestä. En kohtaa hänen katsettaan, mutta tunnen hänen katsovan minua. Katse ei kuitenkaan ole terävä, vaan lämmin ja pehmeä. Eero kietoo toisen kätensä vyötäröni ympärille. Säpsähdän kosketusta, mutta aivoni ja kehoni eivät suostu yhteistyöhön, vaan jään miehen syleilyyn. Syön loput banaanistani paljonpuhuvassa hiljaisuudessa.

Saan viimeisetkin sentit hedelmästäni sullottua suuhuni ja heitän kuoren roskiin. Istumme vierekkäin täydessä hiljaisuudessa. Eero alkaa sukimaan hiuksiani. Hetken päästä hän antaa minulle käskyn kääntyä, jotta hän saa laitettua tummanruskeat hiukseni ponnarille. Istun selin mieheen päin. Annan hänen leikkiä hiuksillani, vaikka pääni sisällä palaa enemmän varoitusvaloja kuin Volkswagenin kojelaudalla käskien minua keskeyttämään. Mieleni huutaa hoosiannaa, mutta kehoni on rentoutunut Eeron kehoa vasten. Hän saa laitettua hiukseni, mutta ei tee elettäkään noustakseen. Myöskään minä en tee elettä noustakseni. Istumme siinä, katsellen nousevaa aurinkoa. Tunnen Eeron lämpimän hengityksen kutittavan niskaani. Hän laittaa kädet ympärilleni ja halaa minua takaapäin. Pääni sisällä alkaa soimaan kaikki mahdolliset varoituskellot, mutta en saa kehoani vastaamaan. Istun vain siinä, Eeron hellässä, mutta vahvassa syleilyssä ja tuijotan seinää.

Sanaakaan sanomatta Eero nousee ylös, ottaa vaattensa ja katoaa vessaan. Jään yksin ajatusteni kanssa. Aamuaurinko alkaa nousta ja huoneen vaalea seinä alkaa sattumaan silmiini. Miksi annoin hänen tulla lähelleni? Miksi annoin hänen koskea minuun? Ja kaiken lisäksi: miksi pidin siitä? En ole varsinaisesti koskaan suonut tilaa kyseiselle ajatukselle. Vasta nyt, kun annan auringon jättää minut hetkellisesti sokeaksi valollaan, joka muistuttaa minua juuri tapaamani miehen hiuksista, alan ymmärtää itseäni paremmin.

Pudistan päätäni ja kaivan lattialta eiliset vaatteeni ja heitän ne päälleni. Myös Eero palaa vessasta täysissä pukeissa: musta t-paita ja reisitaskuhousut. Käytävältä kuuluu vertahyytävä kiljaisu, jota seuraa läpitunkematon hiljaisuus. Eero jännittyy ja minäkin käännän vaistomaisesti katseeni ovelle.

Kuuluu koputus, kuuluu toinenkin. Eero nousee sängyltä ja minä seuraan koirana perästä. Eero avaa oven lukon. Hotellin käytävästä tulvahtaa erinäisten puhdistusaineiden pistävä tuoksu, mutta niihin sekoittuu myös hento rautainen haju. Ovella seisoo ruskeahiuksinen siilipäinen salihirviö.

-Ja kuka sinä mahdat olla? Eero kysyy kuivalla äänellä tukkien kehollaan oviaukon kuin peläten, että salihirviö kävisi kimppuuni.

-Tuomas, salihirviö, Tuomas, vastaa kireällä äänellä. Näen molempien miesten ilmeen kiristyvän.

-Kuka Tuomas? Eero jatkaa samalla äänenpainolla.

-Teidän uus roudari ja nyt myös ainoa roudari, Tuomas madaltaa ääntään.

Eero jännittyy entisestään ja kuulen hänen hengityksensä tihentyneen. Pidätän hengitystä.

-Mitä mahdat tarkoittaa? onnistun kysymään Eeron jäätyessä täysin.

Tuomas nyökkää meitä seuraamaan. Hän katoaa ovensuusta käytävään. Eero ei tee elettäkään seuratakseen. Hän on lukossa, vankina oman päänsä sisällä. Tämän on pakko liittyä siihen mitä hän eilen minulle kertoi.

-Eero, taputan miestä olalle. Ei mitään.

Kierrän hänen etupuolelleen ja otan hänen kätensä omaani, vaikka mieleni silti vastustaa. Hänen kasvonsa ovat kivettyneet jopa enemmän kuin yleensä. Kun tartun hänen käteensä, hänen ilmeensä sulaa, ja hän alkaa pikkuhiljaa palailemaan maan päälle. Yritän hymyillä hänelle, mutta kasvoni eivät tee niin kuin haluan. Käytävältä leijailee vahvempi raudan haju. En yritä muodostaa sanoja, saati sitten kokonaista lausetta. Pidän vain Eeroa kädestä ja talutan hänet perässäni käytävään siihen suuntaan, mihin näin Tuomaksen menevän. Aamuaurinko ja halogeenivalot sattuvat silmiin. Tuomaksen roteva siluetti odottaa meitä rappusten edessä. Hän katsoo alaspäin. Eero seuraa kiltisti perässäni. Raudan haju vahvistuu koko ajan.