Meidän aikamme on pysähtynyt (Ville Valo Loophole esiosa) [suomeksi]

Sinä yönä

Hengitykseni huurtuu bussin ikkunaan. Miten se on mahdollista keskellä kesää, en tiedä. Aurinko heijastuu naarmuiseen ikkunaan luoden eri värisiä valojuovia. Yksi juova on saman värinen kuin Mikasta vuotanut veri. Pudistan päätäni. Tuomas istuu vastapäisellä sohvalla. Hän ei puhu tai muutenkaa tiedosta kummankaan meidän olemassaoloa. Eero touhuaa jotain bussin keittiössä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Seuraan miehen tekemisiä. Hän kaivaa melkein tyhjästä jääkaapista jotain, mikä näyttää banaanilta. Hän kävelee luokseni ja istuu viereeni. Hän ojentaa hedelmän minulle.

-Sinun pitäisi oikeasti syödä jotain, Eero yrittää hymyillä. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan peilaa hänen huuliaan.

Otan banaanin hänen kädestään. Pyörittelen sitä aikani haluamatta kohdata Eeron katsetta. Tunnen silti miehen katseen itsessäni. Mahaani sattuu jo suhteellisen paljon ja kuorin banaanin vastahakoisesti. En silti jaksa uskoa, että yksi banaani korvaa noin 12 tunnin paaston. On se kai silti parempi kuin ei mitään. Näykin hedelmästä pieniä paloja varsinaisesti maistamatta mitään.

- Joonas ei ollut ensimmäinen, Eero myöntää haikeasti.

Lopetan banaanin järsimisen ja yritän tavoittaa miehen katseen. Hän kuitenkin tuijottaa kattoa tyhjillä silmillään kuin puhuisi jollekin, joka ei ole täällä. En sano mitään vaan annan Eeron jatkaa.

-Kasper oli. Se oli tammikuu, keikka Porissa. Se oli yksi kiireisimmistä päivistä, joka meillä on koskaan ollut. En muista, olinko kerennyt edes syömään sinä päivänä. En varmaan. Ei varmaan kukaan kerennyt. Keikan jälkeen Kasper päätti käydä vielä yhdellä tupakalla. Minä menin autoon, koska silloin oli vielä kylmiä talvia ja ulkona oli yli 20 astetta pakkasta. Olin lopussa. Nukahdin, enkä miettinyt ajankulua ollenkaan. Muistan vieläkin, että heräsin tasan tarkalleen 18 yli 1 yöllä. Keikka oli loppunut yhdeltätoista, hommat oltiin saatu tehtyä keskiyöllä. Kasperia ei näkynyt. Joonaskin oli nukkumassa, Eeron silmät kostuvat. Hänen äänensä tärisee.

-En ole ikinä noussut niin nopeasti ylös ja juossut pihalle. Melkein heti ulko-oven vieressä Kasper makasi kuolleena. Hypotermia, jäätynyt kuoliaaksi. Varmaankin pyörtyi, kun ei ollut syönyt mitään, oletan Eeron jättävän tarinan siihen. Hän itkee.

-Muistan vieläkin hänen kalpeat kasvonsa ja sinertävät huulet. Hänen hiuksensa olivat jäätyneet sinertävän harmaiksi.

Katson Eeron hiuksia, jotka linja-auton hailakassa valossa kimmeltävät sinisenä. Eero katsoo minuun ja nyökkää. Hänen ilmeensä on taas kovettunut ja hän on lopettanut itkemisen.

-Siksi värjäsin hiukseni hopeisiksi. Jotta voisin muistaa hänen ja sen päivän. Jotta voisin kantaa osan kuolemisen tuskasta hänen puolestaan.

Käännän katseeni pois. Pyörittelen puoliksi syötyä banaania kädessäni ja yhtäkkiä minulla ei enää olekaan nälkä. Rintaani kiristää. Eero tarttuu olkapäähäni.

-Hän ei kärsinyt tai pelännyt, näin sen hänen kasvoistaan. Hän ei pelännyt, hän toistaa, ennemminkin itselleen kuin minulle.

He olivat jotain muutakin kuin vain työkavereita. Näen sen vastaavasti Eeron ilmeestä. Hän rakasti Kasperia. Pyyhin poskelleni valuneen kyyneleen ennen kuin Eero huomaa. Tuomaskin on kääntynyt katsomaan Eeroa. Jos hän edes uskaltaa sanoa mitään, ihan sama mitä, lupaan, että katkaisen hänen paksun niskansa paljain käsin. Hänen katseessaan ei näy minkäänlaista empatiaa. Hänen katseessaan ei näy mitään inhimmillistä ja hetken aikaa ehdin ajatella, että hän tuuppasi Mikan alas portaita.

-Otan osaa, hän kuitenkin sanoo, vaikkakin ilman mitään tunnetta, ja jätän epäilyt sikseen. Eero nyökkää kiitokseksi.

-Enhän mä nyt jumalauta sua voi yksin jättää, vingahdan. En todellakaan voi. Ihan sama kuinka kovaa kaveria Eero ulospäin esittää, hän tarvitsee jonkun. Se että onko se joku juuri minä, on Eerosta kiinni.

Eeron katse kirkastuu. Kuin minä olisin se pelastaja josta kristinusko on jo monta sataa vuotta puhunut.

-Mutta sinun Amazon? Eero kysyy epäuskoisena. Hän pelkää vastausta.

-Vitut siitä. Se paska edes toimi kunnolla, tartun Eeroa kädestä sillä kädellä, missä ei ole rivon näköistä hedelmää. Eero vastaa hymyllä.

-Jari! Suunnitelmien muutos: ajammekin suoraan Helsinkiin kiertämättä kymppitien kautta. Meillä on uusi ääniteknikko.

Eeron leikkisän ilmeen johdosta banaanikin alkaa jostain kumman syystä maistua. Ja sinä yönä, kun pääsimme Helsinkiin ja hotelliin asti, ei kumpikaan meistä nukkunut.