Meidän aikamme on pysähtynyt (Ville Valo Loophole esiosa) [suomeksi]

Meidän aikamme... (raaka)

Katson Mikan elotonta ruumista, joka makaa verilammikossa portaiden tasanteella. Hänen raajansa ovat vääntyneet luonnottomiin asentoihin ja hänen kasvojaan ei meinaa tunnistaa. Silti näen, että hänellä oli kuollessaan levollinen ilme. Tuomas seisoo ilmeettömänä rappusten ylimmällä askelmalla. En uskalla katsoa taakseni. En halua nähdä Eeroa. Tuijotan vain Mikan vääntynyttä ruumista aamuauringossa kimmeltävässä verilammikossa. Aurinko värjää Vanajan samalla punaisella.

Hetki pysähtyy. Leijumme kaikki punaisessa aallokossa, jossa haisee rauta ja kuolema. Mika leijuu pois pimeyteen ja näen häivähdyksen valkoista. Sitten minäkin poistun pimeyteen. Herään sireenien ääneen, juoksuaskeliin ja siihen, kun joku tiputtelee vettä kasvoilleni. Availen silmiäni ja näen sini- ja punapukuisia ihmisiä rappusissa ja juoksemassa pitkin käytävää. Tuomaksen vuorimainen olemus näyttää juttelevan sinipukuiselle miehelle, joka tekee merkintöjä pieneen lehtiöön. Hopeiset hiukset kutittavat kättäni. Pelästyn. Olenko sittenkin kuollut ja enkeli on tullut noutamaan minua? En kyllä varsinaisesti usko, että taivaassa tai helvetissä on ensihoitajia ja poliiseja. Ja Eero ei vieläkään ole muuttunut enkeliksi.

Nousen istumaan. Hälinä ympärilläni alkaa muuttumaan selkeämmäksi ja alan erottamaan erinäisiä ääniä ja sanoja. Nojaan käsiini ja katselen tapahtumia. Ensihoitajat ovat viemässä juuri Mikan ruumista pois paareilla. Hänet on peitetty valkoisella kankaalla. Poliisi haastattelee Tuomasta ja muutama hotellivirkailija juttelee siivoojille ja poliiseille. Joukossa on myös eilinen hotellivirkailija. Eero kyykistyy viereeni ja tukee kädellään minua. Hänen kasvonsa ovat jo suhteellisen ilmeikkäät, vaikka hänen katseensa onkin lasittunut. Hän tarjoaa minulle vesilasia. Otan lasin Eerolta ja juon hailakan veden tuijottaen vieläkin ympärilleni yrittäen hakea edes jotakin järjestystä kaaoksen keskeltä. Lasken lasin maahan, ja katson kuinka auringonsäteet leikkivät sen pinnalla luoden erivärisiä heijastuksia.

Eero laskeutuu kokonaan istumaan viereeni. Tasaan hengitykseni hänen hengityksensä mukaan. Istumme omassa pienessä kuplassamme kaiken hälinän keskellä. Meidän aikamme on pysähtynyt, kun muiden aika juoksee ympärillämme. Eero nojaa minua vasten ja kietoo kätensä ympärilleni. Kylmäkatseisen miehen lämpö kulkeutuu minun kehooni ja uppoan siihen. Eero pitää päätäni rintaansa vasten ja hänen sydämen sykkeensä rauhoittaa minut. Hän pitää minut turvassa, vaikka minusta tuntuukin, että hän on se, kuka tarvitsisi enemmän lohtua. Kiedon käteni hänen ympärilleen, enkä suostu liikkumaan mihinkään.