Sateenkaaripaletti/One Shots

4. Psykoosissa?

TW: mainintaa itsetuhoisuudesta, skitsofreniasta ja kuolemasta 

"Kulta, missä meijän makaronit on?" kuuluu keittiöstä. Kävelen keittiöön vain todetakseni uudemman kerran tänään, että olen yksin kotona. Seuraava kutsuva ääni tulee vessasta. Päätän käydä sielläkin, vaikka tiedän että olen yksin, mutta kun avaan oven näen rakkaani ja vanhan puukon hänen kädessään. "Kulta, mehän heitettiin toi pois aikoja sitten, eikö?" kysyn mutten saa vastausta. Näen vaaleahkon hihan läpi tumman veren ja pelästyn. Avaan viereisen kaapin ja nostan sieltä sidetarpeita pöntön päälle, mutta, kun käännyn takaisin kultaani kohti en näe häntä tai puukkoa missään. Jätän sidetarpeet vessaan lojumaan ja päätän käydä tuulettautumassa parvekkeella.  Sinne päästyäni otan tummasta askista myrkkypötkylän, sytytän sen ja vedän ensimmäiset sauhut tältä päivältä. Kello on jotain kolme tai viisi päivällä, ei mitään hajua, sillä unirytmi on mitä on. Mun muutamat kaverit oli joskus neljä kuukautta sitten saaneet huijattua mut jonnekki lääkäriin ja sain jotkut kolmet eri pillerit ainakin kymmenen eri juttelu- ja tutkimussessioiden jälkeen joissa kävin aika vastahakoisesti. Nyt en oo ihan varma milloin niitä pillereitä oon viimeksi ottanu, mut tuntuu et mun rakas on taas kotona joten eiköhän kaikki oo hyvin. Vedän viimeiset sauhut ja puhallan ne hitaasti ulos katsellen jonnekin kaukaisuuteen. Hetken päästä näen vähän matkan päässä tutun hahmon, joka kävelee asuntoani kohti. Pian kuuluukin kun ulko-ovi käy ja nimeäni huhuillaan. Huikkaan vastaukseksi olevani parvekkeella. Vaaleahiuksinen ystäväni tulee parvekeelle viereeni nojaten kaiteeseen. "Miten on menny?" hän kysyy rauhallisesti. "Hyvin, paitsi että Allulla menee vähän huonommin, siltä oli kai auennu muutama haava käest" vastaan rehellisesti. Kuulen huokauksen ja käännyn katsomaan viereeni muodostaen kysyvän katseeni kasvoilleni. "Millon sä oot ottanu sun lääkkeet viimeks?" hän kysyy surulinen hymy kasvoillaan. siirrän katseeni takaisin taivaanrantaan. "Eilen tai pari päivää sitten, ehkä viime viikolla. En mä muista, mut Allu sano et ne on turhia"

"voi rakas, missähän Allu nyt sitten mahtaa olla?" ystäväni kysyy

"Se kai lähti ulos" vastaan turhautuneena

"Niinhän se aina kun joku tulee kylään, tiiätkö rakas Allu on poissa, se on kuollu"

Jokin mujahtaa sisälläni ja tunnen kyyneleet silmissäni. 

"E-eih-hän ole, s-sehän oli tänään t-tääl-lä" niiskutan järkyttyneenä

"Ei valitettavasti ollut, se kuoli silloin puol vuotta sitten siinä tulipalossa" ystäväni kertoo. 

Olen kuullut tuon niin monta kerta, mutta eihän se voi olla totta kun Allu kuitenkin on ollut kotona. Romahdan itkemään kaidetta vasten ja meinaan kiivetä sen yli, mutta tunnen kuinka vahvat kädet vetävät minut parvekkeen viileälle lattialle. Huutoitken ystävääni vasten, enkä taaskaan tajua mailman menoista mitään, en tiedä ketä tai mitä uskoa. Verkkokalvoillani vilisee muistoja: ärtyisä haju, liekit, paniikki, palava talo, Allun huuto, ruumis, puukko ja verta vuotavat ranteet, suudelmat, Allu sohvalla toissapäivänä, lääkäri ja pillerit. Yhtäkkiä haistan liiankin tutun hajuveden, Allu. Avaan silmäni ja makaan Allun sylissä jossain valkoisessa paikassa. Allu silittää hiuksiani ja vihdoin kuulen Allun puhuvan taas 

"Kaikki on nyt ohi, olemme turvassa ja yhdessä" hän sanoo hennolla äänellään ja suutelee huuliani.

*******

Vaihtoehtoinen loppu: 

Huutoitken ystävääni vasten, enkä taaskaan tajua mailman menoista mitään. Yhtäkkiä kuulen tutun äänen ja tunnen kädessäni puristuksen

"Niko jos kuulet mut purista mun kättä" yritän kaikilla yhtäkkiä tosi heikoilla voimillani puristaa tuon kättä ja taidan onnistua, sillä kuulen pientä nyyhkytystä.

"Se puristi mun kättä!!" ääni huudahtaa iloisena.

Pian voimani alkavat palautua ja saan silmäni auki. Hetkonen. Oonko mä sairaalassa ja onko tuo, ei voi olla.

"A-allu ooksä oikeesti siinä?" kysyn epävarmana ja huomaan huoneessa olevan enemmänkin ihmisiä, tuttuja kasvoja onneksi.

"Tottakai mä oon tässä oikeesti. Sä oot ollu neljä kuukautta koomassa sen tulipalon jälkeen ja mä oon ollu täs koko ajan." Hymy kaartuu huulilleni ja turvallisuuden tunne valtaa kehoni, vihdoin se kaikki on ohi.

******

Sanoja 570

Tämmönen vähän raskaampi täl kertaa. Täst tuli ehkä vähän sekava, mut pointtina se että tää päähenkilö ja Allu oli joutunu tulipaloon ja Allu ois menehtyny, joka ois laukassu päähenkilölle skitsofrenian tai jonkun muun tällässen psykoosisairauden ja sit, koska se oli niin loppu se ois päässy Allun kanssa taivaaseen. Vaihtoehtosessa lopussa tää psykoosijuttu ois vaan koomaa ja sillon ku päähenkilö on nähny Allun sen psykoosissa Allu on ollu sen lähellä irl, mut sillon kun se ei oo nähny sitä Allu on ollu jossain kauempana irl.