Sisarukset// Y/n x Blind Channel \\

Paniikki

Y/n pov:
Heitin kenkäni kaappiin ja kävelin suoraa huoneeseeni. Tuntui pahalta kun en edes moikannut Nikoa, mutta eihän hänkään edes moikannut minua.
Hyppäsin suoraan sängylleni ja aloin selaamaan puhelintani.
Aloin miettimään menneitä päiviä kunnes tunsin paniikin valtaavan kehoni. Kehoni tärisi ja kyyneleet alkoivat valua. Kaivoin äkkiä yöpöytäni laatikosta pienen terän ja aloin tekemään pieniä viiltoja kylkiin.

Hetken kuluttua kuului koputus huoneen ovesta ja pian Nikon pää pilkisti ovenraosta.
"Saanko tulla?" Kysyi Niko
Nyökkäsin pienesti ja nousin istumaan nojaten seinään. Niko istahti sängyn reunalle ja selvästi yritti etsiä oikeita sanoja.

"Y/n mä oon oikeesti tosi huolissani susta" aloitti Niko
"Mä toivon että pystyisit puhumaan mulle tai jollekki toiselle meistä mutta en haluu sun käyvän kaikee yksin läpi" hän jatkoi
"Saanko olla yksin" sanoin hiljaa
Niko nousi sängyltä ja lähti kohti ovea.
"Voitko ilmottaa Hannalle että lopetan voimistelun" sanoin
Niko nyökkäsi ja lähti huoneesta.

Kului muutama tunti ja Niko koputti oveeni.
"Sisään" sanoin
"Onko ok jos jätkät tulee, saat olla vaikka omassa huoneessa jos et jaksa meitä?"
Kysyi Niko
Nyökkäsin ja väänsin pienen hymyn kasvoilleni.
Niko lähti huoneesta ja puhelimeeni tuli viesti.

Viesti henkilöltä Hanna
"En tiedä mikä vittu sun päähän on menny ku päätit lopettaa. Toivottavasti vihdoin tajusit että kuinka iso ja lihava oot etkä mitenkään sovi voimistelijaksi. Toivon että lihot vaan vielä enemmän vaikkei se enään ole paljoa mahdollista ja sitte kun haluut taas alkaa urheilemaan turha tulla pyytelemään apua"

Lukiessani viestiä tunsin kuinka kyyneleen alkoivat valua silmistäni. Olenko oikeasti niin lihava. En kestänyt sitä tunnetta joten päädyin taas kaivamaan yöpöydän laatikkoa. Aloitin taas kyljistä mutta siirryin ranteisiin.
Taas puhelimeeni tuli viesti. Avasin puhelimeni mutta tällä kertaa se oli tuntemattomasta numerosta.
Henkilö oli laittanut kuvan koulumme syrjäisestä puolesta jonka jälkeen kirjoittanut
"Tiistaina tasan klo:11.45 kun ruokavälkkä alkaa tuu tänne yksin! Seuraukset on pahat jos et tuu"
Tunsin taas paniikin valtaavan kehoni.
"Ei just nyt" ajattelin
Kuulin koputusta ovestani mutten pystynyt keskittymään siihen. Muutaman sekunnin päästä Aleksi astuu huoneeseen sisään.
Hän sulkee pikaisesti oven ja istuu eteeni.
"Shhh... ei oo mitään hätää" hän aloittaa ja ottaa käsistäni kiinni
"Yritä hengittää mun kaa samaan tahtiin" Aleksi jatkoi.
Yritin hengittää rauhassa mutta se tuntui mahdottomalta.
Aikaa kului ja aloin pikkuhiljaa rauhoittumaan.

————————————————————————
En osannu jatkaa enää ni tää on vähä lyhyt😢

27.12.2023
❤️:Julia