Viime yönä heräsin puoli kolmelta järkyttävään alavatsakipuun ja kuumuuteen. Ihoni oli joka puolelta hiestä märkä, ja lakanani olivat verestä punaiset. Halusin itkeä. Minuun sattui niin järkyttävän paljon, lakanani olivat pilalla enkä olisi jaksanut vaihtaa niitä, minulla oli kuuma ja tukala ja paha olo.
Kuukautiset ovat hirvein asia maailmassa. Ainakin minulle. Varmasti monelle muullekin. Kipu on aina lähes sietämätöntä. Lääkkeet eivät koskaan auta kunnolla, ja minun pitäisi toimia normaalisti ja käydä töissä tässä tuskassa.
En pystynyt kivuiltani nukkumaan, joten pakotin itseni ylös sängystä. Raahauduin kylpyhuoneeseen ja peseydyin viileässä vedessä. Veri valui punaisena reisiäni pitkin, valui veden mukana kylpyhuoneen lattialle ja viemäriin. Saatoin itkeä tajutessani, että minun täytyisi vielä vaihtaa lakanani.
Suljettuani suihkun yritin kuivata itseni mahdollisimman nopeasti, pukeutua mahdollisimman nopeasti ja asettaa terveyssiteen mahdollisimman nopeasti paikalleen. Mutta en ollut tarpeeksi nopea, en tietenkään; verta oli jo ehtinyt valua kaikkialle. Verta oli kaikkialla, ja minkä takia? En koskaan kuitenkaan saisi lapsia. Sen ajatteleminen sai minut jälleen kerran itkemään ja vuolaasti.
Kaikki tämä tuska, ja minkä vuoksi?
Kävin keittiössä juomassa kylmää vettä ja ottamassa särkylääkkeen. Se ei ikinä oikeasti auttanut, mutta toivoin silti, että ehkä tällä kertaa se lievittäisikin kipua edes vähän.
Palatessani makuuhuoneeseen näin veriset lakanani. Ne oli pakko vaihtaa, vaikka en millään olisi jaksanut. Kipu viilsi jälleen alavatsaani ja tuntui sadalta, ei, tuhannelta vasta teroitetulta puukolta. En viitsinyt edes yrittää vähätellä tuskaani, esittää, että ei se niin paha ole. Sillä se oli. Se oli niin paha. Niin paha. Miksi jouduin kestämään tällaista kipua? Joka kuukausi. Enkä edes ollut ainoa, en läheskään. Niin moni muu kärsi myös.
Sain tuskallisesti lakanat vaihdettua, ja saatoin vain toivoa, että ne olisivat puhtaat vielä aamulla. Asetuin makaamaan kyljelleni sängylle ja pitelin kipeää vatsaani toivoen, että saisin pian unta.
Pian minua alkoi kuitenkin oksettaa, sillä kipu vain paheni eikä särkylääke selvästikään tehnyt mitään auttaakseen minua. En halunnut sotkea sänkyäni uudestaan, joten nousin ja juoksin vessaan oksentamaan.
Jäin vessan lattialle itkemään ja ajattelemaan, miksi kukaan ei koskaan puhunut sanaakaan kuukautisista ja kaikesta tästä hirveästä tuskasta. Kaikki vain vaikenivat tästä kaikesta. Mutta niin kai minäkin. Jos olisin puhunut, tuskaani oltaisiin vain vähätelty.
Kävelin huterasti ja vatsaani pidellen takaisin sänkyyn ja yritin vain kestää. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Tämä piti aina vain kestää.
***
Herään kirkkaaseen valoon, joka tulee ikkunasta suoraan kasvoilleni ja herkkiin silmiini. Olin unohtanut verhot. Tietenkin. Piristyn hieman, kun tajuan, että sain lopulta nukuttua, kivusta huolimatta. Kipu ei ole nyt niin pahaa kuin yöllä. Mutta tunnen, kuinka veri valuu minusta, täyttää terveyssidettä, joka taitaa jo valmiiksi olla aivan veressä. Minua väsyttää, mutta nousen ylös. En halua sotkea sänkyäni uudelleen. Huomaan, että lakanassa on pieni punainen läikkä. Mutta se on niin pieni, etten viitsi sen vuoksi vaihtaa lakanaani uudestaan.
Kun palaan vessasta makuuhuoneeseen, puhelimeni alkaa yllättäen soida. Sitten muistan. Minun pitäisi olla töissä. Vastaan puheluun ja tunnen oloni syylliseksi. Joku varmasti soittaa töistä ja suuttuu minulle.
"Anna? Oletko siellä?" kysyy tuttu ääni puhelimesta.
"Olen minä", vastaan ja huokaisen helpotuksesta. "Hei, Kaisa."
YOU ARE READING
Kaksi Aurinkoa
Short Story"Me juoksemme yhdessä lämpimään veteen, nauramme ja elämme. Sukellamme. Vesi levittää hiuksemme Auringoiksi. Ja kaksi Aurinkoa loistavat kirkkaammin kuin yksi." Lyhyitä tarinoita, tekstejä ja ajatuksia, joista useimmat käsittelevät tyttöjen tai nai...
