Kaksi Aurinkoa

Mitä se oli?

Sanot, ettet tunne samoin.

Mitä se kaikki sitten oli?

Ne katseet, ne hymyt. En ole koskaan nähnyt sinun hymyilevän kenellekään muulle sillä tavalla, jolla minulle hymyilit, vain minulle. Katsoit minua kuin olisin sinulle erityinen, hymysi oli valoisampi kuin Aurinko, se teki päivistäni ja öistäni ja aamuistani ja illoistani onnellisia, kuin olisin kävellyt rauhallisella polulla suurien, unelmoivien peltojen keskellä, missä aurinko paistoi lämpimänä kaikkialle, ilman esteitä, ilman varjoja.

Vai kuvittelinko vain? Uskottelinko itselleni, että tapa, jolla katsoit minua, oli erityinen?

Se tuntui niin aidolta.

Mutta sinä sanot, ettet tunne samoin.

Sinä sait minut tuntemaan jotain, mitä en osaa selittää. En ollut tiennyt, että jotain niin vahvaa voisi tuntea. Tunsin kaikki mahdolliset tunteet, jotka tiedän, mutta myös sellaisia tunteita, joita en tiennyt olevan olemassakaan, eikä minulla ole niille sanoja.

Kun olin kanssasi, minusta tuntui ehjältä, ehjemmältä kuin moniin, moniin vuosiin. Olin onnellisempi kuin koskaan, mutta myös peloissani; en kestänyt ajatusta, että menettäisin sinut.

Joskus minua ahdisti. Ei, ei joskus, vaan usein. Ei se sinusta johtunut, vaan kaikesta muusta. Sinä olit se, joka teki kaikki ahdistavat asiat maailmassa pieniksi ja merkityksettömiksi. Kun olimme yhdessä, jollain tasolla unohdin koko muun maailman ja muiden ihmisten olemassaolon.

Keskityin vain sinuun, miten olisin voinut keksittyä mihinkään muuhun, kun olit siinä?

Muut ihmiset ehkä kävelivät ohi, mutta en minä nähnyt heitä, enkä välittänyt tippaakaan siitä, katsoivatko he minua, mitä he minusta ehkä ajattelivat.

Näin vain sinut.

Yhtäkkiä minulle ei enää ollut merkitystä, katsoiko joku, arvosteliko joku ehkä mielessään. Mitä väliä sillä oli, kun sinä olit siinä ja minä olin siinä ja me kaksi olimme siinä, yhdessä. Kun me nauroimme, eikä minua kiinnostanut, jos joku muu katsoi tai kuuli. Sinun kanssasi nauroin aidommin kuin pitkään, pitkään aikaan. Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntui todella nauraa, siis ihan aitoa naurua, kun huolet katoavat ja keskityt hetkeen ja naurat vain, olet onnellinen ja vapaa, naurat yhdessä ihmisen kanssa, johon olet rakastunut, vaikka et sitä uskalla vielä itsellesi myöntää. Kun pystyt vihdoin hengittämään ja kahleet, jotka ovat vuosien aikana muodostuneet ympärillesi ja tiukenneet ja tiukenneet, vihdoin hellittävät ja päästävät sinut irti, ja kaikki rajat rikkoutuvat ja olet vapaa.

Unohdin hetkeksi ne kaikki ahdistavat asiat, jotka eivät normaalisti jättäneet mieltäni rauhaan sekunniksikaan.

Olin onnellinen. Tunsin. Olin minä.

Minusta tuntui niin vapaalta. Vapaalta sinun kanssasi.

Eikö sinusta tuntunut samalta? Niinkö sinä väität? Miten se voi olla mahdollista? Me olimme siellä molemmat. Etkö tuntenut samoin kuin minä? Etkö oikeasti koskaan välittänyt minusta? Et tainnut edes nähdä minua, et kunnolla, vaikka minusta tuntui enemmän minulta kuin pitkään aikaan.

Oliko se kaikki yksipuolista?

Mitä ne katseet, hymyt, naurut olivat? Punaiset poskesi, vapautunut, huoleton ilmeesi? Sanasi? Askeleesi, jotka kävelivät minua kohti? Kaikki ne hetket, jotka vietimme yhdessä, kaikki asiat, jotka halusit tehdä kanssani? Kätesi kädessäni? Katseet, ujot ja myöhemmin ei niin ujot hymyt, sanat, kaikki muu? Se täydellinen ystävänpäiväkortti? Se suklaapatukka, jonka ostit minulle? Säilytän sen käärepaperia yhä lipastoni laatikossa.

Kuvittelinko tosiaan sen kaiken? En voinut kuvitella aivan kaikkea. Olen varma, että jokin oli totta. Mutta kuvittelin joka tapauksessa liikoja.

Olen ehkä säälittävä. Ehkä tekosi eivät merkinneet mitään ja olivat pieniä. Mutta minulle ne merkitsivät enemmän kuin maailma, tuntuivat niin suurilta ja tekivät minut niin surullisen onnelliseksi.