Kaksi Aurinkoa

Sininen

Sininen ei ollut koskaan ollut mun lempiväri. Ei ennen häntä ja hänen kirkkaita silmiään. Vasta hän sai mut näkemään, miten kauniit siniset silmät voi olla.

Nyt ne katsoo mua vettä täynnä. Kuin jää olis sulanut. Voisinpa antaa sen sulaa myös mun sisältä ja jäädä.

"Älä mee", hän pyytää. Ei ymmärrä, että en mä haluaisikaan. Mutta mun täytyy. Vaikka sydäntä alkaa särkeä jo lähes liikaa. Mun on pakko.

"Mun täytyy", sanon. Vaikka kurkkua puristaa, jatkan: "Kaikki ei oo mun päätettävissä. Mä jäisin, jos mitenkään voisin."

"Etkö sä mitenkään, mitenkään voisi?" hän kysyy, kysyy vastaus on jo selvä ja vaikka on selvää, että se sattuu.

Hän räpyttelee sinisiä jääsilmiään, mutta mä huomaan, että jää on jo muuttunut vedeksi ja hän on jo aivan liian lämmin, että sitä voisi enää pysäyttää ja jäädyttää uudelleen.

"En. Tää ei oo mun päätettävissä. Mä en voi jäädä."

Sanottuani sen mä käännän selkäni hänelle ja lähden. Jokainen soluni yrittää väittää vastaan, huutaa takaisin hänen luo, huutaa kipua, huutaa hädissään, että ei me voida nyt lähteä. En mä voi nyt lähteä. En mä voi kävellä pois ja olla katsomatta taakseni ja olla juoksematta takaisin hänen luo, kertomatta hänelle rakastavani häntä ikuisesti.

Mutta mä lähden.

En katso taakseni, sillä sitä mä en mitenkään kestäisi. Vaikka silmäni vastaan huutavatkin.

***

Kipu hyökkää kunnolla mun päälle myöhemmin, kun oon yksin. Silloin kaikki jää sulaa, sulaa niin kuumaksi vedeksi, että se polttaa mua kaikkialta. Se polttaa ihoa ja sisuksia, kaikista arimpia ja syvimpiä kohtiakin. Se valuu kyynelinä silmistä, painaa rinnassa ja vatsassa ja kurkussa enkä usko, että se kaikki on vain vettä. Vesi ei voi kuristaa tällä tavalla. Mutta jää on tästä myös kaukana, täysin sulaneena.

Mä kaipaan häntä heti. En olis uskonut, että osaisin rakastaa näin paljon. Näin paljon kuin sattuu olla hänestä erossa ja tietää, että siellä hän nyt on yksin, sillä mä lähdin ja petin hänet pahasti ja nyt meihin molempiin sattuu.

***

Ja sitten hän on taas tässä, mun edessä, eikä meidän välillä oo kuin muutama sentti ilmaa.

"Sun täytyi mennä, mutta mä voin seurata", hän sanoo, astuu lähemmäs niin että edes ilmaa ei oo enää meidän välillä, tuo huulensa mun korvalle, kuiskaa lämpimiä sanoja: "Sä olet mulle tärkein ihminen maailmassa. Tottakai mä seurasin sua. Mähän rakastan sua aina."

Ja silloin lämpö värähtää mun lävitse, koskettaa jokaista osaani ja sulattaa aivan kaiken, viimeisetkin jäätyneet pisarat, ja mä tartun häneen tiukasti ja hän muhun ja mä tiedän, että mä aion antaa hänen viedä mut mukanaan minne vain, ja jos mun täytyy lähteä, mä tiedän, että mä aion antaa hänen aina seurata. Sillä ei oo mitään, mitä mä haluaisin ja tarvitsisin enemmän kuin hänet ja hänen rakkautensa, juuri tässä, kiinni minussa. Koska eihän kai kukaan voi todella elää, ei onnellisena, ei ilman syvällä kärventävää kipua, jos ei saa olla lähellä sitä ihmistä, jota rakastaa jokaisella solullaan ja joka rakastaa aivan yhtä paljon takaisin.

Vihdoin mä voin kuunnella mun solujen huutoa, antaa niille sen mitä ne kaipaavat. Vihdoin kaikki jää saa sulaa. Koska vaikka mä lähdin, hän seurasi.

***

Sininen on kaikista upein väri. Se on veden väri, sellaisen veden, joka on ollut pitkään jäässä, jähmettyneenä yhteen paikkaan ja ahdistavaan muotoon. Mutta nyt se on sulanut, nyt se on lämmintä vaikka onkin kirkkaan sinistä, nyt se virtaa ja juoksee ja pyörteilee vapaana, tekee mitä ikinä tahtoo ja menee minne ikinä sen virtaukset sitä kutsuvat. Se on hänen silmiensä väri.