Kaksi Aurinkoa

Me Olemme Kauniita

Joskus ajattelin, että tunteeni ovat vääriä ja luonnottomia, että minun ei pitäisi tuntea näin, tämän ei pitäisi olla mahdollista ja tämä on jotain väärää ja huonoa.

Kun ensimmäisen kerran tajusin ihastuneeni tyttöön joskus 12 tai 13-vuotiaana, minusta tuntui hyvin ristiriitaiselta. Toisaalta se tuntui hyvältä ja vapauttavalta, kun ymmärsin ja kaikki kävi järkeen paremmin. Se teki minut iloiseksi, mutta samalla pelkäsin ja häpesin itseäni, tunteitani. Tajusin sen aika aikaisin, olin tuskin edes teini-ikäinen vielä. Kaikki eivät tajua niin aikaisin, mutta jotkut taas tajuavat jo joskus 6-vuotiaana. Sitä en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt; minä en tiennyt 6-vuotiaana mitään rakkaudesta, en tiennyt, mitä ihastuminen edes oli, en koskaan ajatellut mitään sellaista niin nuorena. Mutta ihmiset ovat erilaisia. Jotkut ihastuivat toisiinsa jo päiväkoti-ikäisinä, leikkivät menevänsä naimisiin. Minä en vain ollut sellainen lapsi.

Ennen kuin tajusin, että pidän tytöistä, en ollut koskaan pitänyt mahdollisena, että olisin lesbo. Heteroseksuaalisuus tuntui itsestään selvältä asialta, en halunnut edes ajatella olevani jotain muuta. Tämä johtui tietysti tästä yhteiskunnasta, jossa yhä oletetaan kaikkien olevan heteroita, elleivät he itse sano jotain muuta. En minä paljoa tiennyt muusta kuin miehen ja naisen välisestä rakkaudesta ollessani lapsi, joten tietysti oletin itsenikin pitävän pojista. Vaikka en koskaan edes ihastunut heihin, enkä tiennyt miltä ihastuminen tuntui. En tiennyt, miksi en koskaan ihastunut poikiin, joten yritin ihastua väkisin ja päätin, että nyt voisin tykätä tuosta pojasta, sitten vaikka tuosta. Eihän se niin toimi, mutta halusin olla ihastunut, joten päätin olla. Myöhemmin ymmärsin, että aitoa ihastumista tai rakkautta ei voi pakottaa, siihen ei voi paljoakaan itse vaikuttaa. Ja kun oikeasti rakastaa jotain ihmistä, rakastamista ei voi lopettaa vaikka haluaisikin. Ei siitä voi itse päättää.

Mutta takaisin siihen, kun tajusin ensimmäistä kertaa ihastuneeni tyttöön. Se tuntui samaan aikaan hyvältä ja vapauttavalta, mutta myös pelottavalta. Kyllä minä häpesin tunteitani, en halunnut olla lesbo. En ollut koskaan lapsena kuvitellut, että minä olisin lesbo. Jotenkin pääsin lopulta kuitenkin häpeän ja pahimman pelon yli, ainakin hetkeksi. En uskaltanut heti myöntää olevani lesbo. Se vai tuntui jotenkin liian pelottavalta ja lopulliselta. Ajatus, että en koskaan olisi poikien kanssa. Vaikka en minä edes pitänyt pojista. En halunnut olla poikien kanssa, mutta yhteiskunta sai minut uskomaan, että minun pitäisi olla. Kun olin ajatellut asiaa jonkin aikaa, pystyin lopulta jotenkin hyväksymään, että olin ehkä oikeasti lesbo. Olin siitä jonkin aikaa jopa iloinen. Kaikki kävi nyt järkeen, nyt minä tiesin, kuka olin ja kenestä pidin.

Asioita tapahtui, ihastuin tyttöihin ja aloin olla yhä enemmän varma lesboudestani.

Aika kului, minä kasvoin ja aloin ymmärtää enemmän, tiesin asioista enemmän. Tapahtui taas asioita.

Lopulta yhteiskunta onnistui vaikuttamaan minuun niin, että itseni hyväksyminen tuli jälleen yhä vaikeammaksi. En osannut enää olla ylpeä ja pitää itsestäni. Kaikki meni lopulta huonosti tyttöjen kanssa, ihanien tyttöjen, joita kohtaan tunsin niin suuria tunteita, että minua pelotti. Oli myös ikäviä tunteita, minusta tuntui ihan kamalalta, olin surullinen enkä nähnyt mitään hyvää siinä, että pidän tytöistä. Niin, en osannut enää olla ylpeä ja iloinen. Yhteiskunta onnistui vakuuttamaan minut siitä, että olen epänormaali ja tunteeni ovat vääriä. Halusin olla normaali. Mutta en sitten kuitenkaan halunnut. En tiedä. Aloin uskoa, että tunteeni tyttöjä kohtaan ovat vääriä ja luonnottomia, että lesbous on luonnotonta. Ajattelin, että tämän ei pitäisi edes olla mahdollista. Miehet ja naiset ovat aina rakastaneet toisiaan, koska ihmislajin täytyy selviytyä ja lisääntyä. Heterorakkauden siis täytyi olla luonnollista, eikö niin? Sillä tavoin syntyy lisää ihmisiä, emme pärjäisi ilman heterorakkautta. Miksi naiset rakastavat naisia? Sillä tavoin ei voi syntyä lisää ihmisiä, miksi se on siis edes mahdollista? Senhän täytyi olla luonnotonta, lesboissa, minussa täytyi olla jotain pahasti vialla. (ei oikeasti ole, me ollaan kauniita ja meidän rakkaus on aitoa ja luonnollista <3 Joskus en vaan tajunnut sitä. Lukekaa loppuun asti!) Rakkautemme on väärin ja luonnotonta, eihän se pysty tuottamaan jälkeläisiä. Sen ei pitäisi olla mahdollista. Meidän ei pitäisi rakastaa toisiamme. Näin päädyin ajattelemaan ja uskomaan. Inhosin tunteitani tyttöjä kohtaan, en osannut hyväksyä lesbouttani.

Aikaa kului, asioita tapahtui lisää. Halusin hyväksyä itseni. Halusin pystyä uskomaan, ettei minussa ole mitään vikaa. Halusin uskoa, että naisten välinen rakkaus on luonnollista ja hyväksyttävää ja oikein. Sillä kyllähän se tuntui oikealta. Tunteeni olivat niin aitoja ja se tuntui niin luonnolliselta ja oikealta. Silti uskoin yhä, että lesboudessa on jotain väärää ja luonnotonta. En vain kyennyt täysin hyväksymään tunteitani, en kyennyt olemaan ylpeä. Sehän oli joskus rikos, rakastaa samaa sukupuolta. Sitä pidettiin sairautena, hulluutena. Kai sillä täytyi olla jokin järkevä syy. Miksi se olisi ollut rikos, jos siinä ei ole mitään väärää?

Lisää asioita tapahtui. Aloin lukea paljon kirjoja, niin paljon, koko ajan. Luin homoseksuaalisuudesta, luin tarinoita naisten välisestä rakkaudesta. Etsin hyväksyntää tunteilleni. Rakastin niitä tarinoita, joita luin. Joissa naiset rakastuivat toisiinsa. Minusta se oli hyvin kaunista. Aloin jossain vaiheessa puolustamaan mielessäni niitä lesboja niissä kirjoissa, joita luin. En edes itse heti tajunnut, mitä tein. Minusta tuntui pahalta, kun joku lesbo jossain kirjassa ei hyväksynyt itseään, ei saanut rakastaa naista, jota rakasti. Tulin vihaiseksi, kun joku ei hyväksynyt kahden naisen parisuhdetta jossain kirjassa. Halusin niiden naisten olevan onnellisia toistensa kanssa. Pystyin tuntemaan sen rakkauden, jota he tunsivat, halusin puolustaa sitä. Se oli niin aitoa, se oli niin kaunista. Rakastin niitä tarinoita.

Aloin myös kirjoittaa. Kirjoitin naisista, jotka rakastavat naisia. Keksin tarinoita, joissa kukaan ei ole heitä vastaan, joissa he ovat onnellisia. Kirjoitin, luin ja kirjoitin ja luin ja kirjoitin.

Halusin hyväksyä itseni täysin, mutta en ollut vieläkään onnistunut vakuuttamaan itseäni siitä, että lesboudessa ei ole mitään väärää ja että se olisi luonnollista.

Luin ja kirjoitin aina vain lisää.

Sitten, yhtenä yönä, kun olin hereillä ja ajattelin asioita, minä yhtäkkiä tajusin. Lesboja on aina ollut olemassa, ihan aina. Naiset ovat aina rakastaneet naisia, vaikka rakkautemme ei pysty tuottamaan lisää jälkeläisiä, lisää ihmisiä, kuten heterorakkaus tekee. Miehen ja naisen välinen rakkaus on aina pitänyt ihmislajin hengissä, jatkanut lisääntymistämme. Ilman sitä emme selviäisi. Mutta silti, silti on aina ollut myös naisia, jotka rakastavat naisia. Miksi naiset siis rakastavat naisia, jos se rakkaus ei pysty tuottamaan jälkeläisiä, ei auta lajiamme selviytymään ja jatkumaan?

Naisethan rakastavat naisia, koska he rakastavat naisia. Tarvitaanko sille muita syitä? Emme pysty keskenämme tuottamaan jälkeläisiä, mutta silti me rakastamme toisiamme. Koska me rakastamme. Emme tarvitse sille tekosyitä. Ja meitä on aina ollut olemassa. Rakkautemme on aina elänyt, kaikesta huolimatta. Lesborakkaushan on kaikista luonnollisinta ja aidointa rakkautta, mitä on olemassa. Me rakastamme toisiamme toistemme takia, yksinkertaisesti rakkauden takia. Meidän rakkautemme elää, vaikka ei autakaan lajiamme selviytymään. Niin vahvaa se on. Rakastan tyttöjä ja naisia, koska he ovat ihania ja koska rakastan heitä. En siksi, että saisin siitä lapsia ja auttaisin ihmislajia selviytymään. En tarvitse sellaisia syitä sille. Naiset rakastavat naisia niin aidosti, ja siinä on kyse juuri rakkaudesta, kahden naisen toisiaan kohtaan tuntemista kauniista, aidoista tunteista. Me rakastamme elääksemme, emme selviytyäksemme. Elämä on parempaa lesbona, elämä on parempaa silloin, kun on nainen, jota rakastaa ja joka rakastaa takaisin. Nainen, jonka kanssa elää. Naisten välinen rakkaus parantaa maailmaa, se lisää rakkautta, ja tämä maailma tarvitsee lisää rakkautta. Ja se on kaunista, niin kaunista. Se tekee elämästä parempaa, elämisen arvoista. Se tekee elämästä kaunista. Naisten välinen rakkaus on vahvempaa ja kauniimpaa kuin mikään muu. Se elää elääkseen. Se elää rakkauden takia. Me rakastamme, koska rakastamme. Me rakastamme elääksemme.

Nyt minä ymmärrän tämän, ja nyt minä tiedän, että tunteeni ovat oikeita ja kauniita. Lesboudessa ei ole mitään väärää. Meissä ei ole mitään vikaa. Ei ole koskaan ollut. Nyt pystyn vihdoin hyväksymään itseni täysin. Rakastan olla lesbo. Olen onnellinen ja kiitollinen, etten ole hetero. En halua enää sitä elämää, en halua elää miehen kanssa, en koskaan. Osaan vihdoin olla ylpeä siitä, että olen lesbo. En anna yhteiskunnan enää koskaan huijata minua.

Jotkut pelkäävät rakkauttamme. Ei siksi, että siinä oikeasti olisi jotain väärää, sillä ei siinä ole. Rakkautemme on vain niin vahvaa ja elävää, että jotkut pelkäävät sitä. Eivät halua hyväksyä niin aitoa rakkautta.

Mutta me olemme vahvempia kuin ne pelkurit.

Me olemme kauniita.