Kaksi Aurinkoa

Nainen Tulevaisuudesta

Tapasin eilen Naisen Tulevaisuudesta. Istuin yksin taloni, ennemminkin mieheni talon, takapihalla puutarhassa, kun hän ilmestyi eteeni omenapuun takaa, käveli sieltä luokseni suuri, punainen ja kiiltävä omena kädessään, istuutui viereeni ja tarjosi omenaa minulle. Omenaa omasta puustani. Mitä hän kuvitteli tekevänsä?

Koko päivän oli ollut ukkosta, ympärillä hiostavaa, tukahduttavaa ilmaa, jota ei päässyt karkuun minnekään, rankkoja sadekuuroja jotka kastelivat pihalle kuivumaan jääneet pyykit sekunneissa uudelleen läpimäriksi, taivaan halkaisevia, raivokkaita salamoita ja rintakehässä asti tuntuvaa jyrinää, kirkkaan valkoisia välähdyksiä, hetkeksi kaiken sokaisevia. Kissa oli tärissyt peloissaan nurkassa sängyn alla eikä ollut suostunut tulemaan sieltä edes syliini, jotta olisin voinut sitä rauhoitella. Mieheni ei ollut edes välittänyt, eläinten tuska ei häntä liikuttanut. Minua parikymmentä vuotta vanhemman mieheni. En halua sotkea häntä tähän enkä halua ajatella häntä, joten palaan nyt alkuiltaan, ukkosen jälkeiseen rauhaan ja hiljaisuuteen, harmaaseen mutta vihdoin tyyneen taivaaseen yhä sateesta kostean puutarhan yllä. Minuun istumassa oman puuni omenaa tarjoavan naisen vieressä hämmentyneenä hänen kummallisista vaatteistaan, housuistaan, lyhyistä hiuksistaan. Mikään hänen ulkonäössään ei sopinut naiselle, mutta nainen hän oli, minä tiesin sen. Hänessä oli jotain, mikä sai minut tuntemaan sellaista, mihin yksikään mies ei koskaan pystynyt. Sellaista, mitä en saisi tuntea ja mikä piti poistaa, tukahduttaa, leikata, tappaa ja hävittää tuhkaksi. Sellaista, minkä ei pitäisi olla mahdollista ja mistä täytyi vaieta, jos halusi säästää henkensä. Sellaista, mitä en ollut onnistunut kitkemään itsestäni vaikka olin antanut mieheni yhä uudelleen painaa minut voimalla sänkyyn ja työntyä sisälleni niin että sattui.

"Kuka sinä olet?" kysyin naiselta ottamatta omenaa vastaan.

"Olen Nainen Tulevaisuudesta", hän vastasi ja katseli minua niin, että minun oli käännettävä katseeni muualle. "Kuka sinä olet?"

"Olen Elina", sanoin aivan hiljaa, sillä minä tiesin, että nyt täytyi vaieta. "Mitä sinä teet täällä?" kysyin naiselta melkein kuiskaten.

"Tulin kertomaan sinulle erään asian, joka sinun täytyy saada tietää", Nainen Tulevaisuudesta sanoi. Varovasti kohotin katseeni häneen, sillä en kyennyt vastustamaan haluani katsoa häntä. Yksi katse vain. Eihän katse voi olla rikos. Nainen katsoi minua suoraan silmiin, niin syvälle, että tunsin punastuvani häikäisevien keltaoranssien silmien katseen alla. Sitten hän sanoi sanat, joita en voinut uskoa todeksi, mahdottomat, kielletyt, kauheat sanat: "Nainen ja lesbo ovat kauneimmat sanat, kauneimmat asiat maailmassa. Nainen ei ole kirosana. Lesbo ei ole kirosana. Lesbo on kaunis sana, jonka voi sanoa ääneen ja jonka merkityksestä ei tarvitse vaieta."

"Miten sinä voit puhua tuollaisia?" kysyin järkyttyneenä. Ääneni oli samalla kuiskaus ja huuto, kimeä ja tärisevä.

"Se on totuus", nainen sanoi käsittämättömän rauhallisesti. Hänen kasvoilleen levisi syvä suru, kun hän katsoi minua, ja jonkinlainen epätoivo, joka viilsi minua kuin taivaan halkaiseva salama. "Vielä jonain päivänä meillä on lupa rakastaa ja elää kuten haluamme. Minä olen lähempänä sitä kuin sinä, mutta minunkin ajassani on ihmisiä, jotka eivät halua nähdä minun suutelevan naisia. Ihmisiä, jotka haluavat kieltää meidät. Mutta sinun täytyy tietää, että tunteesi eivät ole vääriä. Ne ovat aitoja, ne ovat sallittuja, ne ovat kauniita."

"Ne ovat rikos!" kuiskasin ja huusin. En vielä ymmärtänyt, että sanani eivät olleet minun sanojani ollenkaan, vaan yleistä valhetta, joka oli istutettu niin syvälle minunkin mieleeni, että vaistoni käskivät minua uskomaan niihin, pitämään niitä järkkymättömänä totuutena, jonka polulta ei saanut poiketa. "Ne ovat kuvottavia, vääriä, vinksahtaneita, mahdottomia..."