Kaksi Aurinkoa

Sinä Kaikkialla

Kun sataa lunta, ajattelen sinua ja muistan, miten helmikuun harmaalta taivaalta satavat märät ja valkoiset hiutaleet putoilivat viistosti kasvoillemme, kun kävelimme toistemme vierellä, ja muistan sanat, jotka sanoit, ja naurusi. Ja miten katsoit minua vedeksi sulanutta lunta kasvoillasi.

Katson taivaalta putoilevia lumihiutaleita yksin ja muisto tulee mieleeni kuin olisit jälleen vierelläni. Kipu viiltää rintaani ja pidätelty itku puristaa kurkkuni kasaan. Suljen silmäni, kuulen äänesi muistoissani. Sanasi ja naurusi kaikuvat yhä pehmeiden lumihiutaleiden välillä. Avaan silmäni, etkä ole siinä enää. Lumihiutaleet satavat pehmeinä ja kylminä kasvoilleni, enkä osaa ajatella muuta kuin sinua. Kyyneleet polttelevat silmissäni, ovat kuumia ja sulia pakkasen keskellä. En jaksa jättämääsi tyhjää oloa sisälläni, joten annan kyynelten virrata poskilleni kuumina ikävästä, joka polttaa sisuksiani, ja halaan itseäni ja tunnen, sillä en halua olla enää tyhjä. Toisaalta tämä tunne ei ole juuri tyhjyyttä parempi. Mutta enää en voi sitä paeta.

***

Kun Aurinko paistaa, ajattelen sinua. Muistan, miten Aurinko heittäytyi suoraan kasvoillemme pilvien välistä, emmekä nähneet eteemme sen kirkkauden sokaistessa meidät. Siristelit silmiäsi ja kirosit Aurinkoa, jonka takia et nähnyt yhtään mitään.

Sinä olit Aurinkoni. Valoisa ja lämmin, toit iloa jokaiseen huoneeseen, johon astuit. Oma valosi riitti sinulle. Et tarvinnut toista Aurinkoa, kun olit sellainen itse. Olit toki vielä paljon enemmänkin.

Istun yksin Auringon lämmittäessä ihoani. En voi katsoa ylös, tai silmiin sattuu enkä näe mitään. Muistan sinut aivan liian helposti, miten sama Aurinko, joka nyt yrittää sokaista minut, yritti silloin sokaista meidät. Se polttaa ihoani, mutta sisälleni sen lämpö ei pääse. Sisältä olen kylmä, olen jäätä, jota ei pysty sulattamaan mikään muu kuin sinun lämpösi. Mutta sinä et ole tässä enää. Ajattelen jälleen sinua, vain sinua, ja sitä, miksi sen piti loppua. Ehkä se tosiaan oli liian hyvää ollakseen totta. Tai liian hyvää kestääkseen, sillä totta se oli. Se oli totta silloin, kun kaikki muu oli epävarmaa ja horjuvaa. Mutta niin kai olimme mekin, lopulta.

Olisitpa tässä juuri nyt. Meidän ei tarvitsisi puhua, ei tarvitsisi murehtia mistään. Voisimme vain istua yhdessä ja lämmittää toisiamme, voisimme vain olla, ja kaikki olisi jälleen oikein.

Mutta se ei ole niin yksinkertaista. Et ole tässä, ja pysyt poissa. Minä jään yksin ja pysyn kylmänä. Aurinko ei jätä minua rauhaan, vaan täyttää minut muistoilla sinusta. Muistoilla, jotka ainoastaan sattuvat.

***

Kun näen bussin, ajattelen sinua. Muistan, miten ylitimme suojatietä ja näimme bussin kauempana tiellä. "Älä aja meidän päälle", sanoit. Katsoin sinua ja hymyilin. Ajattelin, minkälaista olisi jäädä bussin alle sinun kanssasi, yhdessä. Hymyilin, koska tajusin, että en halunnut kuolla, vaan halusin elää, sillä sinä olit vierelläni. Halusin elää kanssasi. Olin niin täynnä tunteita, täynnä tahtoa elää, koska sinä olit siinä. Elämä tuntui elämisen arvoiselta. Bussi ajoi risteykseen ja kääntyi toiseen suuntaan. Jatkoimme matkaamme, yhä elossa. Ja olin siitä onnellinen.

Busseja on kaikkialla. Ja aina, kun näen sellaisen, ajattelen sinua. Ajatus vain tunkee minuun, sitä ei voi estää. Sinä olet kaikkialla, mutta silti ulottumattomissa. Et ole tässä. Ylitän suojatietä yksin. Sekin muistuttaa minua sinusta, suojatie. Me kaksi, ylittämässä suojatietä. Ei enää, nyt olen vain minä. Näen bussin. Jos se ajaisi päälleni, kuolisin yksin. Jollain tapaa se tuntuu jopa lohdulliselta. Olen niin tyhjä nykyään. Et ole enää siinä, joten minkä vuoksi minun pitäisi enää elää?

Bussi jää odottamaan. Jatkan kävelyä ja pysyn hengissä. Huokaisen. Tunnen oman sydämeni sykkeen. Se sykkii yhä. Ehkä voin elää itseni takia. En ole siitä erityisen innoissani, mutta päätän yrittää.