Palanen taivasta ripauksella hulluutta

Hypoteettisesti vain

Hypoteettinen kysymys

Jos sulla ois jonkun asian kanssa ongelmia, mut et oo kertonut kellekkään

Ja oot väittänyt vuosien ajan vastaan, kun muut on nostaneet asian esille

Ja nyt, se vuosien vastaan väittäminen on johtanu siihen, et kaikki uskoo että asia ei ookkaan niin

Mutta todellisuudessa, on. Sulla on omgelma. Toisinaan haluaisit sen jakaa, että sulla ei olis niin yksinäinen olo kantaa sitä. Mutta se ongelma sussa samaan aikaan sanoo, että älä missään nimessä sano kellekkään yhtään mitään.

Uskaltaisitko toivoo, että joku näkis sun kärsimyksen, ilman että sun tarvitsee sanoa mitään?

Mut hypoteettisesti vaan kysyn

- en todellakaan, se ois nii noloo
- no en kehtais myöntää ku sit kaikki sais tietää et valehtelin
- joo mäki haluisin pitää omat ongelmat vaan itellä
- ois aik paha aura loss se moment kun joku saa tietää ja tajuu et oot valehellu asiast kokoajan

---------------------------------------------------------

Mä jäin pysäkkiä aiemmin bussista, pää jälleen sotkunen, ilman otetta paljoa mistään, tavotteena vaan mennä nopeesti eteenpäin

Loihdin nätin hymyn huulille, tervehdin, pyyhin pois kaiken mun mieltä äsken vallaaneen sumun

Näit että mä tulin väärästä suunnasta, mut et kysynyt mitään

Tiiät mun aikataulut sinä päivänä, tiiät miten oon kädet täynnä töitä aamusta iltaan

Mut otat aina vastaan mun sanat siitä, että söin ennen tätä, kun sä yrität ehdottaa mennä kauppaan yhdessä

Mä yritin kiristää yhdessä huomaamattomassa välissä mun isoks käyneitä housuja, sä kysyit kevytmielisesti tuliko housuongelmia.

Naurahin, mutisin jotain että nappi aukes, yrittäen näyttää nololta, vaikka todellisuudessa se tuttu lämmin tunne kutitti rinnassa, kun mä viritin mun housuja kireemmälle.

Tää peli on niin sairaalloisen helppoa...

Mutta tää peli, niin hyvältä kun se mun kierossa mielessä tuntuukin, syö mua samalla sisältä päin

Eikä kukaan edes nää sitä

En anna nähdä

Eihän siitä voi syyttää muuta kuin itteään

Mut se minä, se oikee minä, lähes rukoilee, että joku huomais

Näkis, mitä mä sairauden riivaamana teen

Näkis, että sen takana oleva mä, oon vajoamassa kokoajan syvemmälle epätoivoon

Näkis, että vaikka kuinka se sairauden ohjaama minä hymyilee, niin sen kaiken takana mä itken yksin yön pikkutunneilla, eksyneenä ja ilman reittiä ulos tästä kaaoksesta

Mä itkin siellä vessakopissa, kyyneleet poskilla, sormet kurkussa, epäonnistumisen tunne rinnassa

Mä huusin, yskin, itkin, yritin vaan epätoivoisesti saada pois katumusta ja perua sen mitä olin tehnyt puol tuntia aiemmin. Kirosin mun kontrollin puutetta itestäni

Ette ollu yhtä huonetta kauempana, mut ette tienny laisinkaan, mitä mä paraikaa kävin läpi teistä vaan metrien päässä

Ja niin se oli aina ollutkin

Ja niin se taitaa aina tuleva olemaankin

Mä, kärsimässä teidän nenän edessä, se sairaus ohjaamassa mua peittelemään asian mahdollisimman hyvin, mutta samaan aikaan lähes polvillaan rukoillen, että joku näkis sen esiripun taakse

Mutta enhän mä sairas voi olla, mä pudotin vaan epäterveellisen painon terveellisen puolelle

Enhän mä sairas voi olla, eikö meistä kaikki vihaa matikkaa ja numeroita?

Enhän mä sairas voi olla, kun sä multa vaan kysyt vinkkejä miten tehdä sama

Kaikki täähän on vaan hypoteettista.

Ja sellasesta ois noloo kertoo kellekkään.