"Emily, tule tänne!" kuulen äitini huutavan itkuisena alakerrasta. Hienoa, isä on varmasti taas juonut ja saanut alkoholimyrkytyksen. Minulle tämä on aivan normaali ilta muiden joukossa. Näin on jatkunut siitä lähtien, kun veljeni katosi vuosi sitten. En ymmärrä miksi hän lähti. Minä välitin hänestä ja ainakin luulin, että hän välitti minusta, ajattelen, kun hypin portaita kaksi kerrallaan alakertaan isän ja äidin luokse. Ihme, etten ole vielä kuullut isäni ääntä raivoamassa tai sammaltamassa kirosanoja suustaan. Viime viikolla hän hakkasi meidät molemmat ja olen siitä saakka pelännyt häntä sen takia. Kun pääsen alakertaan, niin näen isäni makaamassa lattialla ja äitini nyyhkyttävän kädet kiedottuina hänen ympärilleen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyn pelokkaana. Entä jos äiti teki jotain isälleni, entä jos isä on kuollut?
"Isäsi on kuollut", äitini sanoo kyynelryöpyn seasta. Tunnen, kuinka kyyneleet valtaavat omatkin silmäni ja liityn äitini seuraan lattialle. Otan isääni kädestä kiinni ja tunnen, kuinka kylmän nihkeä se on. Olen usein toivonut, että isäni olisi kuollut, mutta nyt kun se tapahtuu, niin olen sanaton. Ei sen näin pitänyt käydä. Hänen piti mennä hoitoon ja parantua. Hänen piti taluttaa minut alttarille. Hänen piti...ajatukseni keskeytyvät, kun kuulen ambulanssin sireenin soivan. Joku tuntematon mies tulee sisään ja alkaa kysellä jotain. En saa mitään selvää hänen puheestaan, sillä itken rajusti lattialla. En ole ennen tajunnut, kuinka tärkeä isäni minulle oikeasti oli ennen tätä iltaa.
"Hyvästi isä", kuiskaan suomeksi hänen korvaansa, kun tuntematon mies ja jotkut muut henkilöt kantavat hänet ambulanssiin. Nousemme äitini kanssa ambulanssiin, joka kuljettaa meidät sairaalaan. Pidän koko matkan ajan äitini kädestä kiinni, kun itkemme.
Sairaalassa
Odotan hiljaa äitini kanssa istuen sairaalan käytävän penkeillä, kun lääkärit yrittävät pelastaa isää. Ei tämän näin pitänyt mennä on ainoa ajatukseni, joka pyörii taukoamatta päässäni. Säpsähdän hieman, kun lääkärit avaavat ovet edessäni, sillä olen väsynyt ja kello on varmaan ainakin puolen yön. Katsahdan nopeasti lääkäreiden ilmeitä ja tiedän heti, ettei heillä ole hyviä uutisia ja että kohta alkaisi se iän ikuinen olen pahoillani -fraasi.
"Olen pahoillani, mutta aviomiehenne on kuollut sydämenpysäykseen liian alkoholin takia", lääkäri sanoo yrittäen kuulostaa surulliselta, niin kuin hän edes välittäisi. Kyyneleet alkavat taas virrata silmistäni ja menen halaamaan äitiäni, joka on alkanut itkeä myös. Seisomme siinä halaten toisiamme, kunnes lääkäri kröhäisee. Irtaudumme toisistamme ja lähdemme sairaalasta. Emme kumpikaan halunneet mennä katsomaan kuollutta isää ,sillä se olisi tehnyt liikaa kipeää.
Ulkona ei ole onneksi kylmä, sillä nyt on keskikesä ja jopa täällä Englannissa on lämmin joskus. Kävelemme kotiin, sillä sairaala on vain kilometrin päässä talostamme.
