Goodbye to you {Jatkoa Ikuisesti Nuorille}

Luku 10. Muistot

"ELINAAAA!" Niall huutaa korvani vieressä. Avaan silmäni jja näen kaikki viisi poikaa kumartuneina pääni ylle.

"Noni menkää siitä", sanon vielä unisella äänellä huitoen käsilläni pojat pois pääni päältä.

Illalla olimme niin väsyneitä, että jäimme nukkumaan sohville. Harry nukkui kuitenkin omassa sängyssään, Liam lattialla patjalla sekä Niall jja Zayn omilla sohvilla. Ja kyllä, nukuin Louisin vierellä sohvalla.

Mutta silti vaikka tunnustin rakkauteni uudestaan Louisille en ollut varma olisiko meistä enää pariksi. Vaikka Louis oli unohtanut, tai ainakin painanut "petokseni" syvälle muistoihin, minä en ollut unohtanut tekemääni. Enkä voisi unohtaakkaan.

"Nouse nyt Elinaaaaa", Harry kuiskaa korvaani nauraen.

"Joojoo", mutisen nousten väsyneenä.

"Muuten Elina, Louis pyys sua tuleen takapihalle kun oot syönyt", Liam sanoo hiljaa.

"Okei..." vastaan epäilevästi.

Istu Zaynin jja Niallin väliin haukotellen. Pojat, varmaankin Liam ja Harry ovat tehneet munakasta ja paistaneet pekonia. Syön mahdollisimman nopeasti, yrittäen vältellä poikien katseita. Lopulta saan syötyä ja nousen pöydästä nopeasti.

"Elina, takapihalla", Liam sanoo kun katson häntä kysyvästi. Avaan oven takapihalle hiljaa. Vasta nyt huomaan, että pihalla sataa kaatamalla vettä, siitä huolimatta astun pois katoksesta sateeseen.

"Ota Elina kengät ja sukat pois", Louis sanoo kääntyen minua kohti hymyillen pienesti.

"Mitä?" kysyn hämmästyneenä. Otan kuitenkin kengät ja sukat pois, laittaen ne katoksen alle.

"Muistatko sä kun sä teit näin mun luona?" Louis kysyy hiljaa.

"Tein vai?" kysyn nauraen, mutta lopetan sen kuitenkin muistaessani, että olin tehnyt niin. Juoksimme Louisin kanssa kaatosateessa, läpimärkinä. Ja suutelimme.

Puren huultani etten alkaisi itkemään muistaessani tuon päivän, kaikki ne tunteet ja hetket.

"Onks kaikki okei?" Louis kysyy kääntyen katsomaan minua.

Nyökkään kääntäen pääni toiseen suuntaan edelleen pidätellen itkua.

"Tulkaa nyt sisälle!! Te kastutte läpimäriks!" Zayn huutaa ovelta. Louis kääntyy ja kävelee katoksen alle napaten kenkänsä maasta.

"Tuutko sä?" hän kysyy ovelta.

"M-mä tuun kohta", sanon hiljaa. Ovi pamahtaa kiinni, ja samalla vajoan maahan. En voi enää estää kyyneleitä tulemasta.

~~~

"Sä oot ihana kun naurat. Sä oot aina ihana", Louis sanoo hymyillen.

"Sä oot ihanempi", kuiskaan hiljaa.

 Tönäisen Louisia kevyesti ja hän horjahtaa. Louis nappaa kädestäni kiinni ja vetäisee minut mukanaan maahan. Nauraen kaadumme vesilätäkköön. Louis vetää minut lähemmäksi häntä hymyillen suloisesti.

"Mä oon halunnu kertoo tän sulle jo aikasemmin, ei vaan oo tullu sopivaa hetkee..", Louis sanoo hiljaa.

"Mitä sä tarkotat?", kysyn kääntyen katsomaan Louisin kasvoja.

"Mä rakastan sua", Louis sanoo.

"Mäki rakastan sua", sanon hymyillen. Sanat, jotka Louis minulle sanoi, olivat jotain, mitä en voinut ymmärtää. Ja hän tarkoitti niitä. Olisin voinut alkaa kiljumaan ja itkemään onnesta, nuo sanat olivat täydelliset Louisin sanomana.

 Hetken ajan makaamme vielä aivan paikoillamme maassa. Pikkuhiljaa märät vaattet alkavat tuntua epämukavilta. Minulla on jo kylmä ja päätäni särkee tolkuttomasti. Olen silti hiirenhiljaa Louisin vieressä. Lou silittää kämmenellään selkääni ja hymyilee taas täydellistä hymyään. Mielessäni mietin kuinka monta kertaa voin sulaa tuolle hymylle.

"Mennäänkö sisälle?", Louis kysyy.

"Mennään vaan", sanon nousten kyynärpäiden varaan.

"Odota!", Louis sanoo nopeasti.

"Okeii", sanon epäillen.

 Louis siirtyy lähemmäs minua ja tunnen hänen lämpimän hengityksen. Louisin huulet koskettavat omiani hellästi.

"Mä rakastan sua", Louis toistaa painaen huulensa omilleni.

"Mä rakastan sua enemmän", sanon hiljaa.

~~~

Istun maassa kädet jalkojen ympärillä. Lisää kyyneleitä vierii poskilleni, kun muistan kaikki tuon päivän tapahtumat. Olimme samana päivänä kertoneet pojille, että olimme yhdessä.

Nyt oli samanlainen tilanne, olimme olleet hetki sitten vesisateessa kaksin Louisin kanssa. Olemme kuitenkin tuntemattomia toisillemme, emme ole enää yhdessä, niinkuin olimme tuona päivänä. Olemme vain tuntemattomia, tuntemattomia joiden naurun muistamme, tuntemattomia joiden hengityksen muistamme ihoillamme, huulet huulillamme. Ja nyt olemme tuntemattomia ilman minkäänlaisia yhteyksiä. Vain muistot jossakin syvällä mielessä lukkojen takana. Mutta joskus lukotkin täytyy avata, kaivaa eri muistojen läpi, jotta löytää muiston, joka yhdistää kaksi nyt tuntematonta ihmistä.

Joskus täytyy hajota, että on vahvempi.