Goodbye to you {Jatkoa Ikuisesti Nuorille}

Luku 12. Vieläkö jaksat juosta?

"Elina, mä meen jo autolle", Liam sanoo napaten laukkuni mukaansa. Nyökkään Liamille ja siirrän sen jälkeen katseeni takaisin Louisiin.

"Niiin, sun piti sanoa jotain", sanon nauraen.

"Tota, haluisitko sä Elina lähtee munkaa tänään syömään?" Louis kysyy katsoen minua suoraa silmiin.

"Tietysti, Louis", sanon ja halaan Louisia.

"Okei, mä tuun hakeen sut seitsemältä."

"Okei, nähään sitten", sanon ennen kuin astun ulko-ovesta pihalle. Pitkin päivää on sadellut, joten joudun ottamaan ison loikan jotta en kastelisi kenkiäni suuren vesilammikkoon. Ilma tuoksuu raikkaalta ja aurinko pilkistää pilviverhon takaa luoden säteensä kostealle nurmikolle. Oloni on erillainen kun eilen Harryn luokse tullessa. Nyt olen varmempi, että tavalla tai toisella asiat järjestyvät.

Avaan Liamin auton oven ja istun etupenkille sulkien oven. Liam kurvaa pois Harryn pihasta kiinnittää turvavyönsä.

"Elina, nyt kun sun ja Louisin välit on kunnossa sua ei varmaan haittaa jos siirryn nukkuun takas omaan asuntooni?"

"Sun ei ois tarvinnu missään vaiheessa olla mun luona. Mut mä Liam arvostan sun apuas, sun takia mä oon suurimmalta osalta vielä oma itseni. Kiitos."

***

Istun sohvalla kuulokkeet korvissa tuijottaen kelloa. Vartin yli seitsemän. Olin vaihtanut farkkuni polviin asti yltävään mustaan hameeseen ja t-paitani harmaaseen toppiin. Kengät olivat converset niinkuin melkein aina. Suljen silmäni ja keskityn kappaleeseen.

".. well if you can't get what you love

you have to love the things you've got

If you can't be what you want

you learn to be the things you're not

If you can't get what you need

you learn to need the things that stop you dreaming.."

Säpsähdän kun ulko-oveen koputetaan. Kello on jo puoli kahdeksan ja toivon mukaan ovella on Louis, eikä kukaan muu.

"Sä oot myöhässä", sanon avatessani oven.

"Mä tiedän, ja mä oon super pahoillani! Mut mä en saanut autooni enää käynnistettyä. Anteeks Elina."

"Joo ei se mitään."

"Mut jos sä vielä haluat lähtee niin mennäänkö?"

Nyökkään Louisille tarttuen häntä käsikynkästä. Louis oli tullut taksilla, joten meidän ei tarvitsisi kävellä. Istun takapenkille Louisin kanssa. Matka ravintolaan ei kestä kauaa, sillä jo hetken päästä olemme ravintolan edessä. Louis maksaa taksin ja auttaa minut samalla pois.

Kävelemme suureen eteiseen jossa meidät ohjataan kahden hengen pöytään ravintolan toiseen päähän. Tilaamme alkuruuat ja otamme kummatkin juomaksi vettä.

***

Työnnän tyhjän jälkiruoka lautaseni kauemmas pidellen vatsaani.

"Tulipahan syötyä hyvin", Louis toteaa alkaen nauramaan.

"Hyvin joo, en syö enää koskaan!"

"Sit mä tulen ruokkimaan sut." Alamme kummatkin nauramaan muiden asiakkaiden katsoessa.

"Pidetään vähän pienempää meteliä, joku vielä tunnistaa sut naurustas!"

"Mä maksan laskun ja mennään sen jälkeen jonnekkin muualle, nää ei ymmärrä et nuoret osaa pitää hauskaa ilman vahvempiakin juomia", Louis sanoo ja pyytää laskun.

Nauraen ja käsi kädessä poistumme ravintolasta. Aurinko laskee puiden taakse ja ilma alkaa viilentyä. Lähdemme kävelemään kohti puistoa joka sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä. Istumme puiston penkille vierekkäin katsoen kun aurinko laskee puiden taakse.

"Elina, mulla on ollut ikävä sua. Mulla on ollut ikävä sun kanssa oloa, juttelua. Mitä me ikinä tehtiinkään yhessä, mulla on sitä kaikkee ikävä. Mut nyt mä oon saanut sut takasin."

"Mullakin oli ikävä sun kanssa oloa. Ehkä se ikävä tästä loppuu koska me ollaan taas ystäviä."

"Toivotaan niin", Louis sanoo ja halaa minua tavalla, josta tiedän, että kummatkin olimme unohtaneet menneet.

*Louisin POV*

Hetken päästä nousemme penkiltä ja lähdemme kävelemään päämäärättä eteenpäin. Elinan kanssa tunnen itseni erillaiseksi, hyvällä tavalla. Elina tietää kaiken minusta, joten minun ei tarvitse selitellä miksi tein sitä ja sanoin tuota. Elina ymmärtää minua, ja sama oli toisin päin.

"Muistatko kun ekan kerran nähtiin? Se on vähän matkaa tonne päin, toi katu", sanon osoittaen kädelläni vähän matkan päässä olevaa katua.

"Tietysti muistan. En vois unohtaa sitä mitenkään. Se oli hirvein ja ihanin ilta!"

"Ihanin?"

"Tapasin sut. Sä et uskokkaan kuinka mä oon muistellu meidän kaikkia yhteisiä muistoja", Elina sanoo ääni hiljentyen loppua kohti.

"En oo siis ainut.."

"Et näköjään", Elina sanoo hymyillen säteilevästi.

Käsi kädessä lähdemme kävelemään takaisin päin muistellen vanhoja yhteisiä muistoja. En voisi olla onnelisempi kuin nyt. Elinan nauru, hänen äänensä ja yhteiset muistot saavat minut tuntemaan itseni niin vahvaksi, ettei kukaan pystyisi hajottamaan minua. Ja ehkä se on totta. Elinakin näyttää nauttivan yhteisestä hetkestämme. Elinan aidon hymyn näkeminen saa minut hymyilemään entistä enemmän.

"Louis, kaikki hyvin?" Elina kysyy kun pysähdyn.

"Joo, mä vaan oon niin onnellinen, että mä en tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa", vastaan hämmentyneenä.

"Mitäpä jos valitset nauramisen ja juoksemisen?"

"Mitä?"

Elina nappaa kädestäni ja alkaa juoksemaan kohti edessä olevaa suihkulähdettä. Hyppäämme kummatkin nauraen veteen, joka yltää meitä polviin. Alan roiskimaan Elinaa hänen kiljahdellessa. Juoksemme vedessä roiskien toisiamme niin, että olemme kummatkin hetken päästä läpimärkiä.

"Sä oot hullu", sanon nauraen kun Elina lopettaa roiskimisen.

"Mitäs tulit mukaan", Elina vastaa alkaen roiskimaan lisää vettä päälleni.

"Pois sieltä suihkulähteestä!!"

Kummatkin jähmetymme ja lopetamme nauramisen. Katsomme taaksepäin ja näemme vartijan katsovan meitä vihaisena.

"Vieläkö jaksat juosta?" Elina kysyy paniikissa.

"Turha kysymys tällä hetkellä!" huudahdan ja nappaan Elinan kädestä kiinni. Juoksemme pois vedestä ja Elina nappaa käsilaukkunsa suihkulähteen reunalta. Juoksemme kummatkin niin lujaa kun pystymme ja vasta monesta kadunkulmasta käännyttyämme uskallamme pysähtyä ja katsoa taaksepäin.

"Noh, oli siinäkin ilta!" sanon hengästyneenä ja puristan paidastani vesiä pois. Elina alkaa nauramaan hervottomasti äskeiselle, enkä itsekkään pysty pidättelemään nauruani.