Unohdetut (tauolla)

4. Petetty

//Anteeksi, kun minulla meni taas niin kauan tämän tekemisessä, sillä on ollut koulukiireitä ja inspiraation puutetta. Ja julkaisin monta kertaa vahingossa tämän luvun anteeksi :D. Mutta päätin saada tämän valmiiksi ja julkaista tänään syntymäpäiväni kunniaksi :)

Nousin ripeästi ylös yrittämättä herättää Leota, mutta tuurillani pamautin varpaani sohvan reunaan.
Suustani tulvi muutama kirosana ja samassa Leo oli noussut pystyyn.
Hymyilin tälle varovaisesti ja yritin päästä ikkunalle.
Leo seurasi ripeästi perässäni ja katseli minua huolestuneena.
Tämän siivet olivat kadonneet, mutta pystyin silti kuvitella niiden olevan yhä siinä.
" Mikä on? " Leo kysyi ja siirtyi nojaamaan ikkunaan.
" Tiedän mikä olet ja missä olen, " töksäytin suoraan, vaikka minun piti sanoa se rauhallisemmin, mutta en katunut sanojani. Niitä ei olisi helpommin voinut sanoa. Leo katsoi minua hieman harmistuneena, mutta ei väittänyt vastaan.
" Keijuja...", mutisin ja siirryin ikkunan ääreen katsomaan ulos.
Ulkona oli tyhjää, mutta taloissa paloi silti valo.
" Olisitko koskaan kertonut? " Kysyin vähän kiihdyksissäni.
" Tietenkin, huomenna kun sinuun laittamani taika loppuu ja näkisit kaikkien siivet. ", Leo vastasi kierrellen.
    Mitä nyt? Mitä teen? Voin joko nauttia tästä viikosta ja toivoa etten oikeasti ole mielisairaalassa tai olla vihoissani Leolle ja lähteä kotiin toivoen, että päädyn kotiin enkä mielisairaalaan.
Valitsin kuitenkin ensimmäisen vaihtoehdon.
Pyyhin naamaltani kireyden ja laitoin esiin parhaan hymyn minkä sain.
" Mitä me vielä odotamme? " Kysyin ja otin tätä kädestä kiinni ja vedin ovesta ulos. Aurinko näkyi pilkistävän puiden takaa ja valoja sammui taloista.
Katselin hämmentyneenä ympärilleni, kun ihmisiä alkoi tulla taloistaan ulos salkut käsissään. Kun auringon valo osui erään ihmisen selkään, tämän kirkkaan oranssit siivet tulivat näkyviin.
Kaikilla oli pian upeat siivet selissään ja hetken toivoinkin saavani samanlaiset.
Katsahdin Leoon, mutta tämä katseli minua jo omat siipensä levällään ja kasvoillaan rauhoittava hymy.
Lähdimme kävelemään pientä polkua pitkin ja silloin tällöin näin vilauksen keijusta, joka piti selvästikin ihmistä kädestä ja vei tätä ympäri paikkaa.
Mieleeni pulpahti ajatus, että en olisikaan koskaan ollut päästäni vialla niinkuin ajattelin joskus, vaan olin valittu näkemään tämän.
Keijut hymyilivät loisteliasta hymyään meille, kun kuljimme heidän ohitseen.
Suuntasimme kaupungin keskustaan, jossa oli kaunein näkemäni suihkulähde.
Kimalteinen keiju, joka oli selvästi korkea-arvoinen kruunusta ja tämän ylväästä katseesta päätellen.
" Tuo on entinen kuningatar, hän kuoli jo monta vuosisataa sitten, mutta kaikki kaipaavat häntä, etenkin kuningas.", Leo kertoi seuraten katsettani.
Menimme istumaan suihkulähteen reunalle ja jäimme siihen hetkeksi vain istumaan ja katselemaan tapahtumia. Keijuilla tuntui olevan kiire, mutta se näytti niin normaalilta ja arkistelta kuin kotonakin. Jos ei otettu siipiä huomioon. Leo lähti hetkeksi pois sanoen, että hakee minulle ruokaa, jota oli tuotu ihmisten maailmasta. Olin ollut täällä vasta pari päivää, mutta tiesin vanhempieni luulleen minun olevan poissa jo viikon. Aika tosiaan meni nopeasti. Pian Leo palasi sekapähkinäpussi kädessään ja toisessa vettä.
" Anteeksi, varastot olivat tyhjät, mutta uusi tilaus tulee parin päivän sisällä.", Leo sanoi pahoitellen. Otin pähkinäpussin vastaan ja aloin rouskuttelemaan cashewpähkinöitä.
" Nämä ovat ihan hyviä, kiitos.", vastasin suu täynnä. Leo hymyili kaunista hymyään ja siinä me istuimme parin tunnin ajan unohtaen ajan.

Leo lähti kiireissään vetämään minua takaisin kotiinsa päin, sillä tämä oli unohtanut vanhempansa, jotka halusivat palavasti tavata minut kunnolla. Leo puuskahti, kun en päässyt juoksemaan yhtä nopeasti kuin tämä, joten hän otti minut käsivarsilleen ja lähti lentäen liikkeelle. Katselin alaspäin, mutta varoin etten pilannut tasapainoa ja tipahtanut alas. Saavuimme mökille takaisin kahdeltatoista kotini aikaan. Minulla ei ollut hajuakaan mitä kello oli täällä. Leo lennätti oven auki ja heitti minut sohvalle juuri hyvään kohtaan ettei se sattunut yhtään. Pian kuulimmekin tömähdyksiä ja oven narinaa. Leon äiti tuli ensimmäisenä ulos ja minun oli pakko sanoa, että hän näytti aivan Leolta. Samanlaiset hiukset ja siivet, mutta kasvot tällä olivat kauniit, niinkuin kaikilla keijuilla täällä. Pian Leon isäkin tuli ja tällä oli päällään musta puku. Hän oli lähdössä töihin, mutta esitteli silti itsensä Richardiksi. Leolla oli isänsä kasvot ja totesin itsekseni, että en ollut nähnyt ainuttakaan rumaa keijua. Sarah tuli luokseni ja katseli minua hetken, kunnes hän meni keittiöön ja kertoi laittavansa teetä. Onnekseni join teetä normaalisti kotonakin, mutta tämä tee maistui mielenkiintoiselta. Sarah jutteli kanssani niitä näitä ja kyseli ihmistenmaailmasta. Hän kertoi kuinka ylpeä oli, kun Leo valittiin tähän tehtävään, mutta mieltäni ahersi, että mikä tehtävän tarkoitus oli. Tuoda minut tänne maailmaan tutustumaan vai jotain aivan muuta?

Leo lähti puolivälissä teetä työasioille, joten jäin Sarahin kanssa kahden.
" No jännittääkö sinua illan tapahtuma?" Hän kysyi. Melkein purskautin teen ulos. Katsoin tätä hämmentyneenä.
" Ai, sinulle ei kerrottu. Leon olisi pitänyt ennekuin toi sinut tänne.", Sarah sanoi punastellen ja kuulin kuinka hän voivotteli itsekseen. Nousin tuolilta ylös ja menin Sarahin luokse. Hän nousi ylös ja otti teekuppimme ja alkoi tiskaamaan.
" Mistä tapahtumasta puhut?" Kysyin tiukalla äänellä.
Yritin esittää kovaa, mutta tiesin tämän tietävän, että pelkäsin.
" Sinut tuotiin tänne, jotta löytäisimme menehtyneen kuningattaremme sielun. Kun kuolemme, sielumme tipahtaa ihmisten maailmaan ja joskus se jää odottamaan ennenkuin syntyy uudestaan ihmisen hahmossa. Olemme tuoneet ihmisiä tänne siitä asti, kun kuningatar kuoli. Mutta se on vain henkilö, joka on syntynyt samana päivänä kuin hän kuoli, mutta vuosisadalla ei ole väliä." , Sarah vetäisi henkeä.
" Sinut viedään tänään kuninkaan linnaan missä sinua testataan ja jos et ole valittumme menet Unohdettujen luokse."
Sydämeni alkoi tykyttää lujaa ja aloin oivaltaa asioita. Ne ihmiset, jotka olivat huonoissa oloissa, olivat Unohdettuja ja kohtaloni on sama, ellen ole ihmeellisesti kuningatar toisessa ruumiissa.
" Miksi Unohdetuissa on miehiä?" Kysyin.
" He ovat siltä varalta, jos saattaisimme löytää kuolleen kuninkaan, joka oli ennen nykyistä kuningasta. Hän ei ole kuitenkaan yhtä tärkeä, koska meillä on nykyinen kuningas.", hän vastasi ja siirtyi viereeni nojaamaan altaaseen.
" Luulin aina olevani hullu, kun olin ainut joka näki Leon, mutta nyt kun tiedän sen olevan totta, toivoisin olevani hullu.", sanoin, kun kyyneleet alkoivat virrata vuolaasti silmistäni. Sarah silitti selkääni ja sain pian idean päähäni.
" Voisitko viedä minut pois täältä? Takaisin kotiin?" Kysyin toiveikkaasti, mutta Sarahin ilmeestä päätellen vastaus ei ollut mitä halusin. Huokaisin ja käperryin sohvalle.
Ilta tuli pian ja samoin Leo. Hänellä oli puku päällään ja käsivarsillaan sininen kimaltava mekko. Leo tuli luokseni epäileväinen ilme kasvoillaan, kun hän näki minut.
" Äiti! Mitä sinä teit hänelle?" Leo huusi vihaisesti ja heitti samalla mekon minulle.
" Pue se päällesi." , hän sanoi minulle lempeämmin.
Sarah tuli luoksemme ja Leo rupesi tiuskimaan hänelle. Menin vessaan ja vaihdoin mekon nopeasti päälleni. Se oli juuri sopiva ja näytti oikeastaan hyvältä päälläni. Hiukseni olivat vapaat ja sekaisin. Otin repustani harjan ja harjoin hiukseni suoriksi ja kiedoin tiukkaan nutturaan.
Menin nopeasti takaisin ja huomasin siellä vain Sarahin. Tämä oli yhä punainen, mutta näin kuinka hän rauhoittui ja pian hänellä oli hätääntynyt ilme.
Hän tuli äkkiä luokseni ja asetti kätensä otsaani. Silloin silmissäni sumeni.

Leo

Isä odotti minua ulkona katsoen kummasti, kun syöksyin ulos ovesta.
En pystynyt hengittämään  kunnolla nähtyäni Lydian kauhistuneen naaman. Tämä oli syytäni. Minun olisi pitänyt kertoa hänelle heti alussa, niin säännöissä sanottiin. Mutta kuinka olisin voinut olla tottelematta isääni. Muistan kuinka hän kertoi omasta kerrastaan, kun ei kertonut tytölle asiasta ja sai hänet tulemaan tänne luullen itseään hulluksi niin kuin Lydia varmasti ajattelee. Säännöissä sanottiin, että jos ihmiseni ei suostu tulemaan minun täytyy kadota enkä saa enää ikinä tulla hänen elämäänsä. Se olisi ollut varmaan helpompaa.
Lydia suostui kuitenkin, mutta ei olisi jos olisi vain tiennyt.
Kävelin hetken aikaa edestakaisin kunnes menin takaisin sisälle. Lydia oli yksin talossa, mutta tiesin äitini olevan lähellä.
" Tule." , sanoin Lydialle ja pystyin vannoa nähneeni kyyneleen vierähtävän tämän silmäkulmasta ennenkuin hän käänsi päätään lopullisesti.
Lydia ei vilkaissut minua matkan aikana ollenkaan. Ei edes silloin, kun ojensin käteni, jotta hän pääsisi vaunuun. Jos hän joutuu Unohdettuihin, lupaan auttaa hänet pois ennenkuin hänet on unohdettu.