Unohdetut (tauolla)

6. Väsymystä ja aurinkoa

//Kuvassa Dean
Lydia

Havahduin kuullessani tytön naurun. Olin ehtinyt jo nukahtaa ja haaveilla olevani kotona. Nousin varovaisesti ylös ja heitin löytämäni lusikan pois.
Elsa ja toinen tyttö olivat myös hereillä.
"Tervetuloa Unohdettuihin", oli ainut lause, jonka kuulin ennenkuin silmäni taas sumenivat ja lopulta tuli pimeys.

"En olisi uskonut tämän tytön olevan heikko", kuulin jonkun sanovan, mutta en tunnistanut ääntä.
"Jos näin jatkuu, hän ei selviä kauaa"
Yritin raottaa hieman silmiäni, mutta en pystynyt. Kokeilin heiluttaa varpaita, jolloin joku pian tarttui jalkaani.
"Hän on hereillä", kuulin pojan sanovan.
" Älä avaa silmiäsi, ne ovat menneet umpeen. Juo vettä", tämä jatkoi ja nosti hieman päätäni voidakseni juoda.
En pystynyt itse tehdä mitään, joten tämä tuntematon poika teki kaiken.
Kuulin Elsan valittavan jossain päin huonetta siitä, että hänen mekkonsa on pilalla ja hän tarvitsee uudet vaatteet.
" Te saatte uudet vaatteet heti kun ehdin hakea. Nyt meidän pitää hoitaa tuo tyttö ennenkuin hän lamaantuu"
"Hänen nimensä on Lydia", kuulin Elsan marmattavan.
Ei kestänyt kauaakaan, kun pystyin liikuttamaan sormiani.
Tunsin jonkun käden koskevan rannettani tunnustellen pulssia.
"Hän toipuu, mutta vain jos saa aikaa", poika sanoi.

Heräsin ylipirteänä. Nousin heti ylös ja  mitään lamaantuneisuutta ei näkynytkään minusta. Päälläni oli uudet vaatteet sinisen mekon tilalla.
Mustat sotilas housut ja ruskea pitkähihainen takki, jonka alla oli musta toppi.
Vaatteet olivat lämpimät, mutta sotilasmaiset.
Olin maannut sängyllä pienessä huoneessa yksin, mutta kun laskin jalkani maahan, kuului narahdus ja siitä seurasi puhetta oven ulkopuolelta.
Elsa tuli sisään samanlaisissa vaatteissa.
"Oletko kunnossa?" Elsa kysyi ja istuutui viereeni.
Nyökkäsin hieman.
"Tule, muut odottavat keittiössä"
Menimme heti ja törmäsimme matkalla  tyttöön, joka oli ollut kansamme vankkureissa.
"Onko kaikki hyvin Talia?" Elsa kysyi.
Talia hymähti hieman ja meni juosten keittiöön.
Talo, jossa olimme, oli iso ja kokonaan tehty puusta.
Ei ihan mikään palatsi, mutta parempi kuin lato.
Saavuimme keittiöön, jossa istui tyttö ja poika juttelemassa keskenään.
Heidän puheensa lakkasi heti, kun istahdin pöydän ääreen. Elsa ja Talia istuivat vieressäni.
Minua vastapäätä istuva poika oli juuri se, joka oli hoitanut minua. Se joka oli kertonut etten ehkä selviäisi. Mutta tässä minä olin.
"Olet vielä heikkona Lydia siksi meidän pitää tarkkailla sinua vielä", poika sanoi minulle. Ihmettelin kuinka hän muisti nimeni, mutta sitten tajusin hämärästi Elsan ärähtänren hänelle nimeni.
"Selvä, aijotteko kertoa nimenne vai kuolemmeko jos saamme tietää?" Kysyin sarkasisesti.
Poika naurahti.
"Kuolet jos kerron", tämä sanoi ja veti käden hiustensa läpi, jolloin ne jäivät sojottamaan pystyyn.
"Anna olla Dean, olen Marie ja tämän pölvästin nimen kuulitte", Marie vastasi ja löi Deaniä nyrkillä olkapäähän.
Dean tuijotti loukkaantuneesti Marieta, mutta hetkessä tämä retkahti nauramaan.
Dean näytti selvästi pitävän Marieta vain ystävänään, mutta näin Marien kasvoilta, että tämä halusi enemmän.
Nyökkäsin heille, nousin ylös pöydästä ja kävelin takaisin huoneeseen, josta olin tullutkin.
Kuulin jonkun kävelevän perässäni, mutta en jaksanut välittää. Oletin sen olevan Elsa, joten suuntasin suoraan petiin. Pääni upposi pehmeään tyynyyn, mutta ihana tunne ei kestänyt kauaa, kun haistoin sen kauhean hajun.
Se haisi kanankakalta ja sen tiesin hyvin, koska kotipuolen mökkimme lähellä oli maatila, jossa sain pienempänä käydä.
Käänsin päätäni ja näin, että perääni ei ollut tullutkaan Elsa vaan Marie.
Tämä seisoi vieressäni ja hymyili hieman.
"Oliko asiaa?" Kysyin hieman ilkeästi, mutta olin väsynyt pyytämään anteeksi.
"Sitä vain, että Dean lähtee kotiin ilmoittamaan teistä ja minä jään vahtimaan", tämä sanoi pienellä ärtyisällä äänellään.
"Kiva", vastasin ja painoin pääni takaisin tyynyyn ja toivoen tämän ottavan vihjeestä vaariin.
Ovi sulkeutui tuoden kuitenkin Elsan ja Talian sisälle.
"Mitä nyt?" Elsa kysyi epätoivoisesti.
Käännyin heihin päin kyljelleni ja kohautin olkiani. En todellakaan tiennyt mitä seuraavaksi tekisimme.
En jaksanut ajatella asiaa, joten suljin silmäni ja pian kuulinkin tyttöjen lähtevän.
Käännyin selälleni ja tuijotin kattoa, joka oli ruskea ja osittain hämähäkin verkossa.
Haukoittelin hieman ja pian olinkin puoliunessa. Suljin silmäni lopulta, mutta en ehtinyt kauaa nukkua, kun joku ravisteli olkapäätäni.
Nousin salamana pystyyn ja kohtasin Deanin vilkkaan katseen.
Hän katsoi minua hieman hädissään.
"Mitä?" Kysyin tältä.
Dean huokaisi helpotuksesta.
"Ystäväsi eivät olisi saaneet antaa sinun nukkua. Siinä ei olisi käynyt hyvin."
Katsoin häntä oudoksuen, mutta tämä vain hymyili.
"Tule, mennään ulos." Dean sanoi ojentaen kätensä. En huomioinut hänen kättään, vaan nousin itse ylös ja kävelin ulos huoneesta. Minua väsytti, mutta minusta tuntui etten saisi nukkua hetkeen.
Kuulin takaani Deanin naurahtavan haukottelulleni.
Keittiössä ei näkynyt muita, ei edes Marieta. Ovesta ulos mentyämme kohtasin kirkkaan aurigonvalon silmissäni. Aurinko oli juuri nousemassa ja ihmiset alkoivat availla ikkunoitaan. Käännyin selin näkymään ja ihailin taloa, jossa juuri olimme olleet. Se oli suoraan keskiajan elokuvista, puinen ja ylhäinen.
"Keijut tykkäävät vaihdella ajan teemaa. Vuoden päästä se vaihtuu taas, mutta onneksemme meidän ei tarvitse tehdä mitään sen eteen kuin totutella uusiin tapoihin", Dean sanoi ja lähti kävelemään tietä pitkin.
Mitä kauemmas kävelimme, sitä vähemmän ihmisiä ja taloja tuli vastaan. Niittyjä ja peltoja tosin näimme paljon. Olimme hetken aikaa hiljaa, kunnes ei ollut mitään muuta näkyvissä, kuin suora tie ja me kaksi.
"Minne menemme?" Kysyin hengästyneenä.
Olimme juuri kävelleet ylämäkeä ylös ja en ollut parhaimmassa kunnossa.
"Pian näet"
Dean käveli edellä ilman mitään rehkintää. Hän oli selvästi kulkenut tätä reittiä usein tai oli muuten vain hyvässä kunnossa. Veikkasin molempia.
Dean hidasti vauhtiaan, että oli samalla tasolla kanssani. Näin silmäkulmasta, kun tämä tuijotti minua.
Käänsin katseeni pois ja yritin olla välittämättä, mutta tunsin hänen katseensa ja se ärsytti minua.
"Mitä?" Kysyin tältä tökerösti.
Hän naurahti ja käänsi katseensa eteen.
"En vain ymmärrä miten selvisit siitä. Harva selviää" Dean vastasi ja väläytti söpön hymyn.
"Minulle ei ole vieläkään kerrottu mitä minulle tapahtui", huomautin.
"Aivan, niin. Joidenkin ihmisten keho alkaa hylkimään tätä paikkaa. Syytä ei tiedetä, koska kukaan ei ole pystynyt tutkia sitä ilman oikeita välineitä. Meille ei anneta paljoa tietoa tai välineitä, mutta sen verran, että selviämme"
Dean tuntui tietävän paljon asioista, mutta en uskonut hänen olleen täällä kauaa.
"Nämä keijut siis tekevät mitä haluavat meillä?" Kysyin tältä ja huomasin hänen kasvojensa synkkenevän. Dean pysähtyi, mutta jatkoi pian matkaansa pellon poikki.
Edessäpäin näkyi puu ja iso kivi sen juurella. Dean istahti kiven korkeimmalle kohdalle ja taputti paikkaa vierestään. Menin tämän viereen ja odotin.
Dean sulki silmänsä, mutta puhui samalla.
"Me emme voi tehdä mitään muutakuin yrittää elää ja totutella. Jos ihmettelet miksi emme taistele, se johtuu siitä, että olemme tehneet sen jo ja hävisimme. Rangaistus oli mitä julmin ja sen koommin kukaan ei ole uskaltanut nousta heitä vastaan"
Dean avasi silmänsä kääntäen katseensa minuun.
"Olin vasta tullut tänne silloin sodan aikana. Marie on ollut kanssani siitä lähtien. Oli minulla tukenani sen aikainen tulokkaiden vastaanottaja ja nyt minä olen sellainen."
En tiennyt mitä sanoa. Ajatus siitä, että viettäisin täällä loppuelämäni, sai kyyneleet nousemaan silmiini. Yksi vierähti poskeani pitkin, mutta Dean pyyhki sen pois hellästi. Tämä otti kädestäni kiinni ja yritti rauhoitella minua. Se auttoi. Pyyhin loput vedet silmistäni.
"Oletko sinä kanssamme nyt koko tämän ajan?" Kysyin vitsaillen.
Dean hymyili ja nyökkäsi.
"Niin kauan, kun olen elossa"

// Anteeksi, että tässä meni näin kauan, mutta lukioelämä on ollut kiireistä ja kirjoittamisen into on ollut kadoksissa. Mutta pian on kuitenkin kesäloma, joten ehdin silloin kirjoittamaan reippaammin. Toivottavasti piditte tästä luvusta ja kommenttia otan mieluusti vastaan! :)
-NoraNefil