Unohdetut (tauolla)

9. Tulista hommaa

Vallankumous. En olisi uskonut, että oli muitakin keijuja kuin Leo, joka tahtoi muutosta tai että Leo menisi niin pitkälle minun vuokseni. Hän rikkoisi varmasti kaikki sääntöjä auttaessaan meitä pakenemaan. "Oletko oikeasti tosissasi?" Dean kysyi epäileväisenä. Minua epäilytti myös hieman. "Olen. Tätä on suunniteltu jo jonkin aikaa vanhempieni ja muiden vanhempien keijujen toimesta", Leo vastasi hymyillen. Katsoin Deania, joka oli vieläkin epäuskoinen. Minä taas olin hämmentynyt. En ehtinyt kauaa olla täällä ja pian pääsisin pois. Voisiko se oikeasti olla mahdollista? "Helppoa se ei varmaankaan tule olemaan?" Kysyin. Voisivatko keijut pettää omansa meidän ihmisten vuoksi? Vaikka eiväthän meillä tehdä täällä enää mitään, koska me emme olleet kadonneita kuninkaallisia, joita he niin kuumeisesti etsivät. "Helppoa ei todellakaan ole, mutta se on mahdollista. Näkisitpä kuinka paljon meitä on, jotka ovat ihastuneet teihin ihmisiin ja haluavat auttaa", Leo vastasi ja sen mukana mielialani koheni. Me tulemme pääsemään pois täältä, toivon mukaan ennen kuin vanhempani unohtavat minut tai minä unohdan heidät. Enkös ollut saanut skootterin synttärilahjaksi?

Leo lähti pian juttelumme jälkeen, jotta kukaan ei epäilisi mitään. Dean oli pysynyt kanssani loppupäivän ja olimme yhdessä tehneet ruokaa ja vain jutelleet. Elsa ja Talia olivat liittyneet seuraamme ja he olivat hämmästyneitä, kun kerroimme Leon vierailusta ja kaikesta mitä tämä oli kertonut meille. Tytöt olivat innoissaan tiedosta, mutta tiesin kuitenkin, että toivon herättämisessä oli riskinsä. Piti vain uskoa Leoon.

Päivä meni nopeasti ohi ja ulkona alkoi tulla pimeää ja ihmiset katosivat pihalta. Istuimme Deanin kanssa ulkona talon edessä olevilla tynnyreillä. "Mitä luulet, onko meillä mahdollisuuksia paeta?" Kysyin uteliaana. Halusin tietää, mitä Dean ajatteli vapaudesta, joka pian voisi olla ulottuvissamme.
"Jos kaikki, mitä keiju puhui, on totta niin miksipä ei. En vain tiedä mitä sitten tapahtuu meille kaikille, jotka ovat olleet täällä kauemmin kuin te" Deanin äänensävy hiljeni loppua kohde. Tajusin kuinka itsekäs olin ollut. Ajattelin vain omia vanhempiani ja kotiani, etten tullut ajatelleeksi esimerkiksi Deania, jolla ei olisi paikkaa missään enää.
"Etkö tosiaan muista mitään entisestä elämästäsi?"
"En", Dean vastasi nopeaa, mutta näin epäröintiä tämän katseessa. "Äh, hyvä on. Muistan yhden asian tai luulen sen olevan muisto, sillä se esiintyy usein unissani", hän jatkoi.
Katsoin Deania rohkaisevasti ja nyökkäsin hieman, jotta hän vielä jatkaisi. "Olen metsässä ja on rauhallista. Nukun teltassa jonkun kanssa, mutta en tunnista kasvoja. Ja kun olen juuri kääntämässä hahmon ympäri, joku nappaa käsivarrestani ja vetää pois teltasta. Yritän rimpuilla, mutta en pääse pakoon. Ja lopuksi minut viskataan järveen" Dean sanoi kohauttaen olkiaan lopussa. "Se saattaa olla vain unta, mutta pystyn kuitenkin tuntemaan, kuinka vesi täyttää keuhkoni aina kun suljen silmäni ennen nukkumaan menoa" Deanin lopetettua hiljaisuus vallitsi ympärillämme.
En tiennyt mitä sanoa. Olin iloinen, kun Dean avautui minulle näin henkilökohtaisesta asiasta, mutta tieto siitä, että hän oli joutunut usein kärsimään tällaisista unista sai minut voimaan pahoin. Rupesin myös miettimään, että halusiko Dean edes todella lähteä täältä, kun hänellä ei olisi ketään ottamassa vastaan kotona. Aikaahan oli kulunut jo niin kauan ettei Deania kukaan enää muistanut. "Minun täytyy nyt lähteä", Dean nousi ja lähti katsomatta taakseen. En ehtinyt vastata mitään, kun tämä oli jo kadonnut pimeälle kujalle. Huokaisin ja suuntasin sisälle. Talia ja Elsa istuivat keittiön pöydän äärellä, joten liityin heidän seuraan.
"Lähtikö Dean?" Elsa kysyi minulta. Nyökkäsin vastaukseksi.
"En oikeasti osannut odottaa mitään tällaista. Kauan olemmekaan olleet täällä? Muutaman päivän ehkä ja nyt meillä on jo kotiin pääsy ulottuvillamme" Elsa jatkoi naurahtaen lopussa. Taliakin oli piristynyt verrattuna aikaan, kun vasta saavuimme tänne ja hän oli itkenyt silmät päästään. Tiesin, että epäonnistuminen oli mahdollista ja niin olin tehnyt tytöillekin sen selväksi. Turhaa ei toivoa ei kannattaisi herättää.
"Mitenkäs työt Elsa?" Kysyin saadakseni ajatukseni muualle. Elsa huokaisi
"Joku maatila parin kilometrin päässä tarvitsi työntekijää avuksi viljantuotantoon ja sain sen paikan minun vahvojen käsieni ja jalkojeni takia. Olisitpa nähnyt työnantajan ilmeen, kun nostin painavan tynnyrin ja kuljetin sitä muutaman sataa metriä, se oli näky" Nauroimme jutulle, jonkin aikaa, kunnes Talia alkoi itkemään. Jähmetyimme Elsan kanssa Talian yhtäkkiselle kohtaukselle.
"Anteeksi, anteeksi...", Talia sanoi ja juoksi makuuhuoneeseen. Kuului vain oven paukahdus ja Elsan huokaisu. "Hän on saanut kohtauksia vähän väliä. En tiedä hänen menneisyydestään  mitään, joten en tiedä onko tuo normaalia vai johtuuko se vain tästä paikasta", Elsa selitti minulle. Olin ymmälläni ja syystä. Tajusin, että en ole oikeastaan viettänyt aikaa tyttöjen kanssa niin paljon kuin olen Deanin kanssa. Elsa nousi ja meni Talian perään. Minä jäin yksin keittiöön kynttilän ääreen omien ajatuksieni kanssa.
Liekki heilui vimmatusti, kun tytöt lähtivät, mutta tasaantui heidän lähdettyään. Liekki oli kuin kukaan ei olisi enää sitä katsomassa. Se oli paikallaan, hitaasti sulattaen steariinia pöydälle.