Unohdetut (tauolla)

7. Pala saippuaa

Juttelimme jonkin aikaa vielä tästä paikasta, mutta enimmäkseen minusta. Deania kiinnosti elämäni kotona, josta kyseli kaikenlaista. Sain kyllä asioita selville hänestä,  esimerkiksi sen, että hän oli ollut täällä jo vuoden keijujen aikaa. Kotipuolessa se on pidempi aika.
"Miten meidän nyt käy?"
Dean käänsi katseensa alas.
"Me teemme töitä ja unohdamme", tämä sanoi naurahtaen väsyneesti.
Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun ajattelin itseäni täällä ikuisesti. En suostuisi jäämään. Mahdollisuudet paeta olivat pienet, mutta eikö se olisi sen arvoista.
"Tiedän mitä mietit. Täältä ei voi paeta, jos edes yrittäisit, kättelisit kuoleman kanssa", Dean sanoi vakavana.
"Oletko yrittänyt?"
"Hullu yrittää vain. Keijut pitävät huolen siitä, että kukaan ei karkaa tai edes suunnittele mitään. Ja kaikki keijut ovat omistautuneita työlleen, joten kukaan heistä ei aio auttaa" Dean sanoi ravistellen päätään. Huokaisin ja aloin pitkästä aikaa ajattelemaan Leota. Hän oli vaikuttanut musertuneelta jättäessään minut, mutta sekin oli saattanut olla vain esitystä.
Voi luoja, en edes ymmärrä miten jouduin tällaiseen sotkuun. Jos olisin hakeutunut psykiatriseenhoitoon, olisinkohan täällä.  Minun oli kuitenkin turha murehtia menneitä, vaan keskittyä tulevaan.
"Tule, meidän pitää mennä takaisin. Ruoka on varmasti jo valmis"
Hyppäsin Deanin perään ja aloitimme matkan takaisin.
Olin aina ollut jästipää ja niin olen tämänkin asian suhteen. Minä en aio uskoa, että Leo on oikeasti voinut jättää minut näin. En suostu siihen.

Mökille päästyämme vatsani murisi äänekkäästi ja olin onnellinen saadessani harmaata mössöä. Se ei ollut herkkua, mutta kelpasi. Kaikki söivät hiljaisuudessa pöydän ympärillä. Vilkuilin muita ja niin teki Marie. Katseemme kohtasivat ja onnekseni Marie käänsi omansa heti pois. En olisi kestänyt syyttävää katsetta häneltä. Tiesin tämän tietävän minun ja Deanin kävelystä. Vaikka eihän siinä ollut mitään erikoista, tietääkseni.
"Me ollaan hankittu teille mökki tästä läheltä, jonne mahdutte kaikki. Se ei maksa mitään nyt, mutta kannattaa etsiä työpaikka" Marie sanoi ja lappasi suuhunsa viimeisiä puurojansa. Nyökkäsin, kuten myös tytöt. Dean istui minua vastapäätä ja vilkuili välillä suuntaani. Käänsin katseeni nolostuneena aina pois, mutta Dean jatkoi vilkuilemistani. Marie yritti kehitellä puheen aiheita ja saada Deanin huomio itseensä, mutta tätä ei kiinnostanut. Hymyilin mielessäni ja tunsin sydämeni hakkaavan tiheään tahtiin, kun poika katsoi minuun.
Mikä tämä tunne oli?

Ruuan jälkeen Dean saattoi meidät mökillemme, joka oli parinkymmenen metrin päässä Deanin ja Marien mökeistä. Talo oli pieni, erittäin pieni. Sisälle tullessamme näin ensimmäisenä pienen pöydän keskellä taloa, jonka päällä oli kukkia maljakossa.
" Nauttikaa rauhassa. Menen takaisin, mutta tiedätte mistä minut löytää" Dean sanoi ja poistui.
Lähdimme kaikki hiljaisuuden vallitessa huoneeseen peremmälle. Löysimme keittiön, vessan ja yhden makuuhuoneen.
Makuuhuone oli iso muihin huoneisiin verrattuna, mutta kaiken tilan vei kolme sänkyä. Talia suorastaan juoksi vasempaan sänkyyn, joka oli seinää vasten.
" Tykkään seinästä tällä puolen. Niin minulla oli aina kotonakin" Tämä sanoi selitykseksi. Meinasin kertoa omasta huoneestani, mutta en muistanut.
En muistanut missä oma sänkyni oli. Panikoin hetken aikaa, mutta en näyttänyt sitä muille. Menin viimeiselle vapaalle paikalle oikeaan reunaan. Elsa oli siirtynyt keskimmäiseen.
Kaikki istuimme sängyllä hiljaisuudessa, mutta sanoja ei tarvittu tunteidemme kuvaamiseen.
Epätoivo, suru ja unohdus.

Aurinko oli nousemassa ja linnut räkättivät. Ne eivät laulaneet, kuten saduissa vaan nauroivat makeasti. Viime yö oli mennyt epämukavassa sängyssä pyörien ja synkkein ajatusten miettimiseen. Olin saanut keittiövuoron tänään ja vaikutti siltä, että Talia oli yhä nukkumassa. Tämä oli itkenyt koko viime yön ja Elsa oli lohduttanut. Olin itse nielenyt kyyneleeni ja purrut vain huulta. En halunnut murtua tässä tilanteessa. Miksi murtuisin, kun en pian muistaisi muutakaan kuin tämän paikan?