Hard choice (finnish)

Luku 4.

"Miksi teit noin tuo sattui?" kysyin henkilöltä joka seisoi edessäni .
Minulta alkoi valumaan silmistä kyyneliä sillä käteni sattui ja tajusin mitä olin juuri äsken tekemäisilläni.
Juovuksissa tunnen itseni heikommaksi mutta en voi lopettaa itkemistä ja loput sen syistä olivat minullekkin tuntemattomia miksi itkin ?
"Vastaa !!" huusin ja samalla ääneni murtui ja siitä kuuli itkemisen.
"Pelastani sinut häneltä tuossa olisi voinut saatua vaikka mitä."
"Älä ala saarnaamaan en jaksa kuunnella sillaista" yritin lähteä pois mutta hän ei päästänyt irti ranteestani.
"Minä oikeasti välitän sinusta " samalla hän veti minut halaukseen.
Mutta minun oli pakko sanoa hänelle vastaan sillä olihan hän yksi suruni päätekijöistä.
"Niin te miehet sanotte mutta ette välitä paskaakaan olette niin itserakkaita ja asetatte minut riitojenne väliin" huusin hänelle.
Kyyneleet virtasivat vai poskiani pitkin.
"En ole sellainen kuin luulet välitän oikeasti ja olisin vienyt sinut kotiisi." hän sanoi.
Olin juuri vastaamassa valtavalla huudolla takaisin kun kaikki pimeni silmieni edestä.

*****

Makasin jossain kirkkaassa paikassa jossa oli valkoinen katto ja valkoiset seinät.
Taisin olla sairaalassa mutta mitä teen täällä.
Näin kun sänkyni vieressä istui Dylan vihreällä pehmeän näköisellä tuolilla nukahtaneena.
Hän näytti hyvin söpöltä.
En muista kuin ottaneeni vain yhden mukin sitä boolia.
Jäin tuijottamaan Dylania sillä minua ei väsyttänyt enää.
Pidän miettimisestä yksin ja hiljaisuudessa mutta yleensä se hiljaisuus rikotaan liian nopeasti.
Siispä en yritä edes ajatella itsekseni.
Arvasin että se ei tulisi onnistumaan sillä Dylan heräsi.
Hän avasi silmänsä ja näki minut.
Ai niin perhana tuijjotin häntä kuinka ahdistavaa ja noloa.

"Miten voi, sattuuko jonnekkin?" hän kysyi.

"Eipä juurikaan, hieman päätä särkee" sanoin.

"Kuinka paljon oikein otit sillä pyörryit kuistille ?" hän kysyi uteliaana.

"Oikeastaan otin vain yhden mukillisen, mutta se juoma mitä siinä boolissa oli taisi todellakin olla hyvin vahvaa"

"Huomasin sen ennen kuin pyörryit" samalla hän veti syvään henkeä.

"Onneksi sinulle ei käynyt huonosti"

"Huusit muuten aika vaikuttavasti ja puhuit täyttä totta meihin ei voi luottaa"

"Mitä minä oikein huusin ja miksi en muista ollenkaan ?"

"Olit juovuksissa joten oletan sen johtuneen siitä , mutta huusit minulle siitä että olen itserakas ja että asetin sinut jonkun riidan väliin ?"

"Olen todella pahoillani en tarkoittanut sitä."

"Uskon sen, mutta onko sinulla nälkä ?"

"Joo, mitä kello muuten edes on ?" sain kysyttyä.

Tuntuu aivan hirveältä miksi olin mennyt huutamaan ja tiuskimaan hänelle.

"Näyttäisi olevan 12 lauantai aamulla ja lähdenpä sitten hakemaan sitä ruokaa, älä karkaa mihinkään"

Hän lähti ulos huoneesta ja minä jäin tyytyväisenä makaamaan sängylleni.
Miten pystyisin edes lähtemään ?
Jäin kummastelemaan kysymystä päässäni kunnes ajatukseni keskeytettiin.
Huomasin Jeanin oven suussa.
Hänen naamallaan oli tosi ärsyttävä virne, mutta en antanut sen hämätä sillä hänellä oli selkeästi jotain asiaakin.

"Mitäs asiaa sinulla on ?" kysyin hieman kylmästi.

"Enkö saisi tulla katsomaan miten kaunokainen sellaisen juonnin jälkeen voi ?" totta ehkä hän vain ajatteli tulla katsomaan miten voin.

"Ihan hyvin suhteessa siihen kuinka paljon join" sanoin tuolle ärsyttävälle ihmiselle jonka piti virnuilla minulle koko ajan tälläkin hetkellä tuollainen vituttava virne naamallaan.

"No hyvä sillä olin tulossa hakemaan sinut pois täältä kuoleman tylsästä rotanpesästä" hän hymähti. "Ei tämä nyt niin tylsä paikka ole kuin kotisi" vastasin hänelle hiukan naureskellen. Hänen naamalleen muodostui kaareva hymy, voi hän oli keksinyt jotain mistä en tykkäisi todellakaan.

"Jos kerta kotini on tylsempi paikka, vaikka siellä voisi tapahtua mitä tahansa..." hän liikutteli kulma karvaansa sillä lailla että olisi pitänyt tajuta mitä hän ajatteli.

"Hyi sinulla on likainen mielikuvitus lopeta jo " vastasin hänelle.

"Mitä, en voi sille mitään, sitä paitsi mihinkä jäinkään ai niin !" hän huudahti ja lähti astelemaan minun sänkyni luokse. Voi ei tästä ei hyvää seuraa. Hän istuutui ihan rauhallisesti sängyn reunalle josta hän äkisti hyökkäsi päälleni kutittamaan minua.

Nauroin vedet silmissä ratketakseni" Lopeta jo " sanoin nauravalla äänelläni.

"En ennen kuin suostut lähtemään tästä murjusta" ei en voisi lähteä mutta hän ei lopeta muuten.

"Yhm" kuulin ovelta vilkaisin sinne voi ei se oli Dylan.
"Mitä sinä täällä teet ?" hän mulkaisi Jeania.

"Enkö saisi tavat sairasta potilasta joka on ystäväni ?" hän kysyi odotti että vastaisin .

"Mistä lähtien te muka olette olleet ystäviä ?"

Jean katsoi minua sillä katseella että minun pitäisi vastata hänen puolestaan.
"Ööm... Eilisestä asti kai ?" sanoin hieman kysyvästi.
Samalla hän toi tarjottimen luokseni siinä näytti olevan tilaamani ruoka mutta yht'äkkiä en tuntenut enää nälkää sisälläni sen sijaan tunsin että tämä tilanne karkaisi pian käsistä ellen tekisi jotain.
"Ömm... Voisitko saada lääkäriä käymään täällä sillä minulla ei ole enää huono olo "
"Haen hänet", kummatkin pojat sanovat yhteen ääneen.
Sen jälkeen he mulkaisivat toisiaan ärtyneesti.
Tämä alkaa todella käydä hermoilleni.
"Koittakaa hakea nyt se vitun lääkäri"
korotin ääntäni he katsoivat ihmeissään minua, ihan kun en saisi huutaa.
Pian sen jälkeen Dylan lähti ulos huoneesta ja Jean myös mutta uskon että hän lähti pois koko sairaalasta..
Pian Dylan palasi lääkärin kanssa joka päästi minut lähtemään lääkkeiden kera .
Kävelimme Dylanin autolle ja hän lähti viemään minua kohti kotia jossa ihmeteltäisiin suunnattomasti missä olin ja siellä odotti myös ankea elämäni oli toisaalta ollut kiva olla kahden pojan taisteltavana mutta ei kuitenkaan.
Saavuimme kotini luokse olin lähdössä ovesta kunnes Dylan otti minusta kiinni ja sanoi.
"Sofie minä..."

***********

Sori tästä tosi pitkästä aika välistä inspiraatio on kuollut tällä hetkellä hyvin pahasti mutta toivottavasti pidätte tästä luvusta.