Hard choice (finnish)

Luku 6.

Tunsin kivun leviävän kasvoillani ja kaikkien pysähtyvän katsomaan minua ja reaktiotani.
No, reaktioni oli se joka olisi yleisin tässä tilanteessa.
Kyyneleet.
Tuiotin poikia kyyneleisten silmieni kautta kylmästi suoraan heidän silmien läpi suoraan heidän sieluihinsa tai niin ainakin kuvittelin.
Kaikki ympärilläni olivat hiljentyneet ja minä tein yht'äkkiä liikkeen ja lähdin juosten ulos koulumme porteista, näkyvät mustelmat kasvoillani ja kyyneleet virtaamassa niiden päältä. Uskomatonta miten näin pääsi käymään ? Miksi minä olin se, joka sai voimakkaimman iskun ?
En halunnut mennä bussilla kotiin, sillä kaikki katsoisivat minua oudosti varmaankin joten ei jää muuta kuin yksi vaihtoehto.
Käveleminen.
Ehkä kävely tuulettaisi päätäni ja saisin ajatukseni virtaamaan mutta todennäkäköisesti hitaan kävelyni ansiosta olisin kotona vasta iäisyyksien jälkeen.
No, mutta onneksi minulla olisi aikaa sillä olinhan minä päässyt jo yhdeltä koulusta.

*****

Olen vihdoin päässyt ovellemme noin pari tuntia myöhemmin.
Astuin sisään ovestamme ja sain lämpimän ilmavirran suoraan kasvoilleni.
Ihanaa.
Potkaisin kenkäni pois jalasta ja lähdin laahustamaan kohti yläkertaa.
Astuin huoneeseeni ja hyppäsin sängylleni makaamaan.
Olin onnesta soikea sillä voin nukkua mutta tuo pieni ilokin loppui lyhyeen sillä kun avasin puhelimeni niin huomasin saaneeni monia viestejä Dylanilta ja Jeanilta.(Älkää kysykö missä vaiheessa ne on vaihtanu numeroitaan sillä en oo kirjottanut siitä kertaakaan)

Avasin ensimmäisen Dylanilta saadun viestin:
Oon tosi pahoillani Sofie et löin sua se oli vahinko.
En olis halunnut satuttaa suo.
Anna mulle anteeksi pliis!!!

Seuraava viesti:
Tää ahdistus ja pahanolon tunne järsii mut sisältä, pliis vastaa 😥😥.

Dylanin valittelut jatkuivat monen viestin verran, no hän ainakin välittää minusta selkeästi kun noin monen viestin on lähettänyt.
Jeanin valittelut olivat aika samanlaisia kuin Dylanin muttane olivat yhdessä ytimekkäässä viestissä.
En jaksanut jäädä enää surkuttelemaan vaan lähdin alakertaan.
Menin suoraan keittiöön ja sielä huomasin, että jääkaappi oli ammotti tyhjyyttään, miksi ikinä ei ole jääkaapissa mitään ? Ajattelin ärsyyntyneenä ja nälkäisenä. Eipä tässä kai muukaan auta, kun lähteä kauppaan.

*****

Olin bussipysäkillä odottamassa tulevaa kello neljän bussia. Hehee tulin juuri noin tunti sitten kotiin ja nyt jo lähden takaisin keskustaan (tosiaan en asunut lähelläkään keskustaa vaan jossain täällä perä metsissä). No, lopulta bussi kaartaa pysäkille ja minä pääsen sen sisään. Istun ikkunanpuoleiselle penkille ja kuuntelen musiikkia samalla, kun katson alakuloisen/surullisen (perusilmeeni) näköisenä ulos bussin ikkunasta sateista maisemaa. Yhtäkkiä on ruvennut satamaan ja huomaan kuinka pienet pisarat valuvat bussin ikkunoita pitkin alas asfaltille. Vihaan sadetta, sateen jälkeen maisemat näyttävät mielestäni rumilta ja vihaan muutenkin kastumista läpimäräksi. Pikku hiljaa ajatukseni alkavat siirtyä kohti ostoslistaani, jota pidän mielessäni. Nyt, kun oikein mietin niin miksi minä edes olen menossa kauppaan, sillä luultavasti äiti olisi tullut pian kotiin ja hän olisi ollut käynyt kaupassa. Argh... tyhmä minä. Ajattelu kykyni on, jossain aivan muualla kuin tässä maailmassa. Ehkä ne kaksi naistenlyöjää ovat vieneet ajatukseni heihin liika ja en ole ajatellut järkevästi koko koulun jälkeisenä aikana tänään. Lopulta kuitenkin bussi saapui päätepysäkilleen ja minä hyppäsin pois kyydistä ensin tietenkin kiitettyäni kuskia (#kohteliasihminen, #toistenmielistelijä). No lopulta pääsin sinne kauppaan ja arvatkaapa mitä ? No minä vittu unohdin sen mielessäni olleen kauppalistan ja pyörin tyhjän panttina, siellä kaupassa. Lopulta sain, koottua paljon herkkuja ostoskoriini 😎 sillä unohdin ne mitä minun piti hakea, joten sen jälkeen päätin lähteä kassalle, että en kerryttäisi tuota herkkujen määrää enempää. Ja siellä hän oli Dylan. Tein äkkiä käännöksen takaisinpäin, sillä en jaksaisi kuunnella hänen anteeksi pyyntöjään, vaikka olenkin loukkantunut ja vihainen hänelle ja Jeanille, mutta tänään en vain jaksa kuunnella tuota anteeksi sanaa yhtään ja toiseksi minulla oli helvetisti näitä herkkuja tässä korissa. Kyyristelin leipähyllyn takana ja odotin, koska tuo hymy suu (jonka naamalla ei tällä hetkellä kylläkään ollut hymyn häivääkään) lähtisi ulos kaupasta. Yhtäkkiä vieressäni, joku pikkutyttö sanoi äidilleen " Äiti, mitä tuo tyttö tekee ?". Samalla hetkellä Dylanin katse siirtyi vilkaisemaan mitä se tyttö eli minä tein leipähyllyn takana. Katseemme kohtasi ja Dylanin silmiin muodostui yllättynyt ja iloinen pilke, kun taas omissani oli valloillaan varmaankin pakokauhun ja paniikin sekoitus. En pystynyt hievahtamaankaan ja huomasin kuinka Dylan äkisti pakkasi kauppakassinsa täyteen ja lähti tulemaan minua kohti kuin mikäkin murhanhimoinen kirvesmurhaaja. Esitin etten nähnyt häntä ja lähdin kävelemään johonkin suuntaan kauppa karistaakseni hänet kannoiltani, mutta hän oli yllättävän nopea ja sai minut kiinni hyvin nopeasti. Kun olin juuri kääntymässä eri hyllykön väliin Dylan tarttui käteeni ja käännyin katsomaan häntä suoraan silmiin. Ja tietenkin sen pikkutytön piti seurata tilannetta ja kailottaa, jotta aivan varmasti koko kauppa kuulisi " Äiti katso nyt ne pussaa !". Punastuin aivan kurkkuani myöten, mutta Dylan ei ollut moksiskaan vaan jatkoi edelleen silmieni tuijottelua, vitun creepiä, mutta samalla jotenkin niin rakastavaista ja ihanaa. Sofie keskity nyt äläkä ajattele tuollaista hömppää, tiedät kyllä, että hän pitää sinusta, mutta niin pitää myös Jean. Miksi kaiken täytyy olla näin hankalaa. "Etkö sinä huomannut minua tuolla kassoilla vai vältteletkö minua ? Tuota toista vaihtoehtoa en kylläkään yhtään ihmettelisikään." hän sanoi minulle edelleen pitäen kädellään kiinni omastani. "En vain huomannut sinua ja en ole varma, että haluanko puhua sinun kanssa tänään nyt ainakaan. Katsotaan huomenna jooko ?" vastasin ja samalla irrotin hänen kätensä omastani. Samassa hetkessä se iloinen pilke, joka oli ollut Dylanin silmissä katosi. "Selvä uskon sinua ja ymmärrän miksi et halua puhua kanssani, joten moikka kai sitten vaan" hän sanoi samalla tehden tekohymyn kasvoilleen. Ahh... Miten tuo poika voi olla noin sinisilmäinen eikö hän todella nähnyt bluffiani ? Tunsin heti pistoksen sydämessäni, kun olin valehdellut hänelle. Ei sillä etten olisi tuntenut monia pistoksia sydämessäni, sillä olinhan valehdellut hänelle aivan liikaa. Dylan lähti yhtä nopeasti, kun oli tullutkin. "Äiti nyt tuo tyttö rikkoi tuon pojan sydämen." pikkutyttö sanoi. Se oli totta, jopa suunnilleen esikoulu ikäinen tajusi sen, mutta minä en. Ajattelin mielessäni, että pitäisi sen turpansa kiinni, mutta todennäköisesti tuo tyttö oli näsäviisastelija ja vastaisi minulle, että ei omista turpaa. Siispä päätin vain lähteä kassan kautta kohti kotia.

*****

Olen saapunut koululle ja minua pelottaa astua sisään, sillä todennäköisesti kaikki tuijottavat minua sillä naamassani on kivat mustelmat, joita olen yrittänyt piilottaa. Toinen syy miksi minua pelottaa astua sisään tuonne kiidutus kappeliin on, että en halua tavata heitä, tiedätte kyllä keitä tarkoitan.
No, jotenkin sain kerättyä rohkeuteni kasaan ja astuttua sisään ovista. Koulun lämmin ilma pyyhki naamaani ja astuin käyttävään ja lähdin etsimään kaappiani. Ihme kyllä ketään ei näyttänyt kiinnostavan minä mikä oli helpotus. Pääsin turvallisesti kaapilleni ja sain välteltyä heitä, jopa seuraavalle tunnille asti. Päästyäni tunnilta huomasin ketä nojasi kaappiini.

*****

Hei ! Sain vihdoin tarpeeksi inspiraatiota viimeistellä tämänkin luvun. Toivottavasti nautitte siitä se on hieman tylsä kylläkin, mutta lupaan että seuraavassa luvussa tähän kirjaan saadaan lisää uutta verta. Ja kuten rakkaat lukijat olette varmaan huomanneet, että minulla saattaa kestää seuraavaan luvun tekemisessä taas, jonkin aikaa.

Nähdään seuraavassa luvussa !