Pimeä aika

7. Vapaa

Olen ollut sairaala huoneessani jo viikkoja. En edes tiedä mikä päivä enää on. En edes nukkunut tai poistunut huoneestani. Ja se tömähdys minkä sain päähäni... Minä pyörryin. Lääkärit tuovat minulle ruokaa, mutta en koskaan syö sitä. Jätän myös lääkkeeni syömättä. Olen selvästi aliravittu sillä luut törröttävät kaikkialta. Vanhempani kävivät katsomassa minua välillä kunnes käskin heitä pysymään poissa. Thomas ja Lan kävivät täällä juuri viimeviikolla ja hääsin heidätkin pois. Hääsin jopa Carlin. Halusin olla yksin. Olin toivoton. Huusin hoitajalleni aina hänen tullessaan että haluan pois, että haluan olla vapaa. Paikka ahdisti minua. Kuvitelkaa itsenne valkoiseen huoneeseen jossa on pieni vessa, sänky ja pieni puinen pöytä. Ei mitään muuta! Välillä tuijotin huoneeseen päässeitä kärpäsiä ja hämähäkkejä. Ne saivat olla niin... Niin vapaita! Minäkin haluan olla vapaa. Haluan päästä pois. Aina kun yritin nukkua heräsin painajaisiin. Hoitajan mukaan olin muuttunut kalpeaksi ja tärisin kun liikuin. Myös elintoimintoni oli kuulemma hidasta. Hoitajat pyysivät myös lääkäriäni puhumaan minulle mutta se ei auttanut sillä en kuunnellut sanaakaan. Tuntui kuin olisin ollut täällä jo kuukausia.. Ehkä vuosia. Jonathankin kävi täällä joskus.. Kunnes sain niin suuren paniikki kohtauksen että hoitajat kielsivät häntä tulemasta. Hyvä niin sillä hän oli se joka minut tänne sai! Ei olisi ikinä pitänyt luvata Thomasille mitään! Koska tässä nyt ollaan.. Jonathan joka on oikeasti hullu on vapaana ja minä joka voin ihan hyvin olen mielisairaalassa. Olin todella väsynyt ja itkuinen. Välillä huusin ja itkin toivoen että joku hakisi minut pois. Mutta eihän se ole mahdollista. Minähän olin "päästäni sekaisin" ja "vainoharhainen" ja mitä muuta hoitajani olikaan sanonut. Kerran kun sain mies hoitajan huoneeseeni kerroin hänelle että luulen että hoitajani on sekaisin ja hän vain nauroi. Makasin masennuksen vallassa sängylläni ja revin maalia siitä irti.  Kunnes vihdoin löysin jotain jolla voisin helpottaa oloani. Sain pienen metalli palan irti sängystäni. Tuijotin valvonta kameraa ja näytin keskisormea ja rautaista esinettä jonka olin saanut. Liikutin esinettä kohti kaulaani hitaasti ja aloitin viiltämällä pieniä naarmuja. Tunsin pienien veri tippojen karkaavan alas kaulaani muutaman vedon jälkeen.  Kuulin käytävältä juoksu ääniä. Se oli hoitaja, tiesin sen. Nousin huoneen päässä olevalle pöydälle seisomaan ja valmistauduin oven avaukseen. Kuulin lukon naksahtavan auki.
"Rauhoitu Cecilia. Kaikki on ihan hyvin. Laske se esine ja tule tänne niin puhdistan haavasi" hoitajani astui sisälle huoneeseeni.
"En ikinä!" Karjuin.
"Olen kärsinyt jo ihan tarpeeksi tätä paskaa! Tahdon pois etkö ymmärrä! Haluan kauas täältä!" Suolaiset kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskiani vaikka kuinka yritin estää niitä tulemasta.
"Voimme saada sinut kuntoon!" Hoitajani otti askeleen minua kohti.
"Älä tule lähemmäksi! Jos astut vielä askeleen tänne päin.. Survon tämän ohimostani läpi!" Huusin kyyneleiden virratessa pitkin kaulaani. Kyyneleideni  suola kirveli haavojani, mutta se tuntui minusta hyvälle. Hoitajani otti taas askeleen lähemmäs ja nostin esineen ohimolleni.
"Sinun ei tarvitse tehdä sitä, on olemassa muitakin keinoja." Hoitajani sanoi rauhallisesti ja otti pienen askeleen taaksepäin.
"Huoneeseen 233 tarvitaan apua, potilas yrittää tappaa itsensä rauta esineellä" hoitajani soitti jollekin työpuhelimellaan. Pian oven lukko napsahti taas ja sisään tuli kaksi mies hoitajaa jotka lähestyivät minua.
"Älkää. Tulko. Lähemmäs." Kuiskasin. He eivät kuunnelleet vaan jatkoivat matkaansa. Silloin joku päässäni alkoi puhumaan
"Työnnä se syvälle aivoihin!" "Pääset pois?" "Olisit vapaa!"
Ja ennen kuin itse tajusin kuulin murtumis äänen pääni sisäpuolella. Tunsin kuinka sormeni välistä alkoi valua verta. Kaaduin lattialle ja silmissäni sumeni.
"Olen... Vihdoinkin... Vapaa..." Kuiskasin ja hymyilin kun ummistin silmäni ensimmäistä ja viimeistä kertaa moneen päivään.

Entä nyt? Miten nyt voin? Vastaus on paremmin kuin pitkään aikaan. Voin vihdoin taas hymyillä kunnolla ja olla onnellinen. Olla vapaa.

Eli siis tässä oli tämän tarinan loppu. Idea tähän tarinaan lähti siitä kun kaikki (melkein) tekee rakkaustarinoita jossa tyttö tai poika muuttaa toiseen paikkaan ja tutustuu naapurissa/samassa luokassa olevaan poikaan tai tyttöön ja ihastuu ja happy ending jee. Joten ajattelin tehdä jotain erillaista ja mielestäni onnistuin ihan hyvin :3
Toivottavasti teillä oli kivaa tän kirjan parissa ja kiitos kun luitte!