Pimeä aika

5. Isompia ongelmia

"Mitä!?" Huusin. Otin muutaman askeleen taaksepäin päästäen psykologin sisälle.
''Rauhoitu tyttö kulta. Kaikki on hyvin, istutaan alas ja puhutaan.'' psykologi yritti rauhoitella minua ja otti askeleen lähemmäs minua.
''Mä en todellakaan tarvitse psykologia!'' sanoin tiukasti.
''Kuulin että olet ollut itsetuhoinen ja sen syy pitää selvittää ennen kun asiat kasvavat suuremmiksi'' hän sanoi rauhallisella äänellä. Näen ikkunasta kuinka isäni auto kaartaa pihaan. Laitan kädet puuskaan ja odotan että äiti ja isä tulivat sisälle. Äitini avasi oven ja isäni tuli ovesta sisälle painavien kauppakassien kanssa.
''Ai... Olettekin jo tavanneet..'' Isäni sanoo ja laskee kauppakassit alas. Annan isälleni vihaisen katseen ja lähden kävelemään yläkertaan.
''Cecilia! Antaisit Labonitalle mahdollisuuden!'' Isäni oli lähdössä perääni mutta äitini esti häntä.
''Anna hänen sulatella asiaa, hän tulee alas kun on valmis puhumaan'' kuulin äitini sanovan ennen kun paiskaisin oven kiinni. Äiti todella tuntee minut. Olen aina ollut vähän.. miten sen nyt sanoisi.. omalaatuinen. Kaaduin sänglleni ja käperryin peiton alle kyyneleiden virratessa pitkin kasvojani.

Makasin sängyssäni ainakin puolituntia enne kun päätin mennä alakertaan. Menin keittiön ovensuulle ja näin pöydän ääressä psykologini, äidin ja isän. Istuin rauhallisesti heidän seuraansa, äidin viereen, psykologia vastapäätä.
''Niin.. Labonitako se oli?'' Kysyin käheällä äänellä.
''Mitä?'' Hän katsoi minua kysyvästi kun yskäisin ja esitin kysymykseni uudelleen.
''Niin Labonita on nimesi eikö?''
''Kyllä'' Hän nyökkäsi rauhallisesti. Huomasin isäni hymyilevän äidilleni.
''Ajattelin tätä psykologi asiaa ja tulin siihen tulokseen että.. se on ihan okei. Tai siis että.. ei siitä mitään kamalaakaan voi seurata.'' vilkaisin isääni jonka hymy tuntui levenevän entisestään.
''Hyvä valinta'' Isäni sanoi ylpeänä ja nojautui minua kohti. Nyökkäsin pienesti ja annoin isälleni pienen feikatun hymyn.
''Se on sitten sillä selvä. Tulen tapaamaan sinua joka viikko, useammin jos tarvitsee, yhden kuukauden ajan joka tarkoittaa neljää tapaamista. Tapaamiset kestävät noin puolituntia tai tunnin.'' Labonita sanoin ja nousi rauhallisesti ylös tuolistaan. Labonita oli oikeastaan aika hettainen nyt kun miettii. Äiti ja Isä kiirehtivät saattamaan häntä ulko-ovelle ja minä otin tarjolla olleista kekseistä yhden. Äiti tuli luokseni ja istui vastapäätä olevalle paikalle.
''Sinun ei olisi tarvinnut suostua, kai tiedät sen?'' hän sanoi rauhallisesi.
''Tiedän mutta se näytti olevan todella tärkeää isälle...'' mumisin suu täynnä keksiä. Menin olohuoneeseen isän kanssa ja äiti seurasi pian perässä. Pian myös Carl liittyi seuraamme. Hymyilin hänelle kun hän istui viereeni. Käännän pääni takaisin kohti tv:tä. Jotenkin en pystynyt keskittymään ohjelmaan jota olimme katsomassa. Ajatukseni seilasivat pitkin viimeaikaisia tapahtumia. On kai pakko myöntää että minua pelottaa. En tiedä miksi sain ne itsetuhoiset ajatukset, tai miksi minua ahdistaa niin usein. Osa minusta sanoo että se johtuu Jonathanista, kun osa taas uskoo että olen vain stressaantunut koulun loppumisen takia. Minualla on edessä vielä muutamia kokeita joten se olisi aika looginen selitys kaikelle. Kuitenkin taas en ole koskaan ennen saanut tälläisiä oireita koulun loppuessa. Ja nämä alkoiva kun aloitin seurusteluni Jonathanin kanssa... Ähh.. Ihan turhaan mietin ketä tai mitä syyttäisin tästä kaikesta. Mutta silti.. Minulla on pieni tunne että Jonathan ei ole hyvää seuraa minulle. Hän tuskin edes pitää minusta ''sillä tavalla''. Muuten hän olisi tullut katsomaan minua tai edes lähettänyt viestin varmistaakseen että olen kunnossa. Toisaalata olen aika onnellinen että hän ei ole puhunut kanssani. Tekee ihan hyvää pitää taukoa joistain ihmisistä. Tietty ei kukaan muukaan ole ottanut minuun yhteyttä.. Okei nyt lopeta Cecci. Sillä sekunnilla minun teki mieli nousta ylös ja mennä huoneeseeni itkemään vaikka ei ollut mitään syytä. Rauhoitin mieleni ja jatkoin ohjelman katselua. Olin jo varmaan missannut kaikki parhaat osat mutta silti. Tällä hetkellä tunnen itseni aika onnelliseksi jos totta puhutaan. Hymyilin hetken itsekseni ja nousin sitten ja lähdin huoneeseeni. Silloin sain viestin Jonathanilta.
"Hei tota... Sua ei oo näkynyt koulussa niin mietin et mikä sulla on?"
Huokaisin syvään ja suljin puhelimeni.
"Meinasin tehdä itsemurhan mutta eipä tässä muuten mitään" tunsin vihan nousevan pintaan joten päätin laskea puhelimeni pois ja koittaa saada taas unta. En kuitenkaan saanut sillä riidan äänet kaikuivat pitkin taloa.
"Etkö näe että Cecci ei halua puhua psykologille!?" Kuulin äitini huutavan.
"Juuri äskenhän hän itse sanoi suostuvansa!"
"Kyllä, vain koska hän ei halunnut suututtaa sinua!"
"Mitä sinä muka siitä tiedät?!"
"Minä sentään tunnen lapseni toisin kun sinä! Olet aina töissä ja kun olet kotona sinä nukut!"
"Älä taas syytä minua!" Sitten kaikki hiljeni. Hetken kuluttua kuulin raskaan oven pamauksen. Isä varmaan lähti taas. Se oli hänen tapaistaan. Isäni lähti aina kun syntyi riita ja tuli joskus neljän päivän päästä takaisin kotiin.

Viikot vierivät ja mieleni järkkyi aina Jonathanin kanssa keskustelun jälkeen. Jokin hänessä sai minut haluamaan lopettamaan tämän suhteen mutta joku sai minut jäämään. Koin myös että keskustelut Labonitan kanssa oli täysin turhia. En vain kokenut saavani mitään apua. Hän esitti paperilla lukevia kysymyksiä ja nyökytteli vastauksilleni. Perjaatteessa sama asia kun kertoisin asiat robotille tai seinälle! Eli ei mitään järkeä. Isäni taas on taas sitä mieltä että puhuminen on minulle hyväksi. Jouduin myös sairaalaan yhden kerran. Tuloni tulkittiin taas nimikkeessä ''itsemurhayritys''. Sain taas paniikki kohtauksen ja juoksin käytävällä yhtä tyttöä päin ja hänellä oli jotain terävää joka osui kylkeeni. Psykologini sanoi että se oli vain harhaa ja että olen sekaisin tai jotain sinnepäin... En ole kertonut vanhemmilleni ajatuksistani sillä tiedän ettei isä uskoisi ja äidilläni ei ollut sananvaltaa, koska hän oli isäni kengän alla. He ovat alkaneet riitelemään entistä enemmän.

Herättyäni makaan hetken sängyssäni puhelimeni kanssa. Tunnen nälän kurnivan vatsassani muutaman minuutin päästä. Hiivin rappuset alas hiljaa sillä tiedän että Carl nukkuu vielä. Kun olen melkein portaiden päässä pysähdyn hetkeksi kuuntelemaan keittiöstä kantautuvaa keskustelua.
''Minusta tuntuu että keskusteluillamme ei ole mitään apua teidän elämässänne''
''Mitä tarkoitatte?''
''Tyttärenne mieli järkkyy sunnattomasti, se ei ole normaalia...''
''Mitä meidän pitäisi tehdä?''
''Viekää hänet mielisairaallaan''