Pimeä aika

3. Tapaturma

Herättyäni puhelimeni oli täynnä viestejä Jonathanilta.
"Aghhh... Oikeasti?!" Olin turhautunut koska hän tiesi että olen kipeä.
"Olen kunnossa ja nukuin äsken." Vastasin ja laskin puhelimeni viereeni.
"Okei, muista että oot mun nyt, joten älä petä mua" hän vastasi. Mitä hittoa! Ei kukaan voi omistaa mua! Olisi tehnyt mieli raivota ihan kunnolla mutta rauhoitin mieleni. Mutta silti! Hengitin syvään ja siirsin puhelimeni syrjään. Päässäni pyörivät Jonathanin sanat. En saanut niitä pois mielestäni ja pian löysin itseni pyörimässä ympäri sänkyä. Olin paniikissa. Hengitykseni muuttui raskaaksi ja aloin itkemään.
"Dan, auta mua!" Lähetin viestin ystävälleni joka oli melkein kun veli minulle. Pystyin luottamaan häneen 110%. Hän asui noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä joten emme nähneet usein. Hän oli jo 18 vuotias ja kävi lukion kakkosta.
"Mitä?" Dan vastasi pian.
"Mua ahdistaa! Jonathan yrittää omistaa mua!" Kyyneleet vierivät pitkin poskiani.
"Rauhotu, kaikki on hyvin, pidä vähän taukoa siitä." Dan tiesi mistä puhui. Kerran hän oli suhteessa jossa häntäkin alkoi ahdistamaan. Siksi turvauduin Daniin nyt.
"Okei, kiitos Dan" hymyilin hieman ja yritin rauhoittua. Minua ei koskaan ole ahdistanut noin paljon... Päätin käydä hakemassa lasin vettä alakerrasta ennen nukkumaan menoa.
"Cecilia? Haluaisitko puuroa?" Äitini kysyi hymyillen pienesti.
"Ajattelin nyt kysyä kun olet kerran jalkeilla ja kun et ole syönyt mitään pitkään aikaan.." Hän jatkoi.
"No voisin mä vähän ottaa" nyökkäsin äidilleni ja annoin hänelle pienen hymyn. Hän laittoi minulle puuroa lautaselle ja söin sen nopeasti jotta pääsisin nukkumaan.
"Kiitos äiti. Se oli hyvää" sanoin laittaessani lautastani tiskikoneeseen.
"Ole hyvä" äitini mumisi suu täynnä puuroa. Kävelin rappuset ylös ja menin sänkyyni. Siellä hautauduin isoon peittooni. Laitoin kuulokkeet korvilleni ja kuuntelin rauhoittavaa musiikkia. Silmäni alkoivat painumaan kiinni ja pian nukahdi kokonaan.

Olin ollut kotona jo neljä päivää. NELJÄ kokonaista päivää! Aloin jo olemaan terveempi joten menisin huomenna kouluun. Tänään oli sunnuntai. En ollut nukkunut kunnolla neljään päivään painajaiseni takia. Uni oli erittäin sekava muuta aina kun heräsin siitä poskellani vieri kyynel ja olin aivan hikinen.
"Cecilia! Lan tuli katsomaan sinua!" Äitini ääni kaikui ympäri taloa. Lan avasi huoneeni oven ja hymyili leveästi.
"Toin sulle jotain piristystä!" Lan veti selkänsä takaa suklaa pirtelön ja twix patukan.
"Ja tä on se syy miksi me ollaan kavereita!" Nauroimme yhteen ääneen. Jaoin pirtelön ja twixin Lanain kanssa. Katsoimme hetken elokuvia televisiostani kunnes hänen piti lähteä.
"Puhutaan myöhemmin!" Lan hymyili ja sulki oven. Hymyilin hetken itsekseni ja otin sitten puhelimeni. Olin menossa snapchattiin kun se pyysi minua kirjautumaan sisään. Sitä oli tapahtunut jo muutamia päiviä. En ajatellut asiaa sen enempää vaan jatkoin elämääni. Huomenna menisin kouluun täynnä energiaa ja hymyä ja kaikki olisi hyvin. Suljin kaikki puhelimessani päällä olevat ohjelmat ja sammutin puhelimeni. Haukottelin kävellessäni valokatkaisimelle ja sammutin valot. Kävelin pimeässä huoneessa hieman kompuroiden. Päästyäni sänkyyni sukelsin paksun, lämpimän untuvapeittoni alle ja ummistin silmäni.

Seuraavana aamuna herätessäni näin puhelimeni näytöllä viestin. Jonathanilta taas.
"Mun pitää tunnustaa jotain.. Mä oon käynyt sun snapchatissä ja puhunut sille Olanille.. Mä vaan en halua että puhut jollekkin muulle..." Kurtistin kulmakarvojani. Ainut asia mitä tästä puuttuisi olisin "olet minun" teksti. Olisin halunnut itkeä koska olin väsynyt, mutta vedin syvään henkeä ja valmistauduin kouluun lähtöä varten.
Aloitin harjaamalla hiukset ja valitsemalla vaatteet.

Kun olin matkalla bussipysäkille alkoi sataa joten aloin kaivaa sateenvarjoa reppuni pohjalta. Sateenvarjon saatuani laitoin myös kuulokkeet korville ja lähdin jatkamaan matkaan. Kuuntelin tänään yllättävän raskasta musiikkia.. Se ei ole ollenkaan tapaistani. Saavuin pian bussipysäkille ja jäin odottamaan bussiani jonka näin jo tulevan hetken kuluttua mutkan takaa. Astuin kyytiin, maksoin ja istuin ensimmäiselle paikalle kuskin takana. Tuijotin vaihtuvaa maisemaa bussin likaisesta ikkunasta. Ikkunan lasia pitkin valuvat vesipisarat sai maiseman näyttämään niin synkälle ja pimeälle. Suljin silmäni hetkeksi ja kuuntelin musiikkiani. Avasin silmäni noin kolmen minuutin päästä ja huomasin sateen lakanneen ja että olin jo melkein koululla. Valmistelin lähtöäni bussista ja hymyilin hieman. Aurinko pilkotti joidenkin pilvien välistä aina välillä. Ehkä tämä päivä ei olekaan niin hirveä. Pääsisin pian kesälomalle ja voisin nukkua kotona niin pitkään kun haluaisin ja no... Tehdä mitä tahansa! Painoin bussin stoppi nappulaa ja nousin ylös seisomaan. Bussi pysähtyi pysäkilleni ja minä nousin pois kyydistä.
"Kiitos" Minä hymyilin pienesti vanhalle bussikuskille ja hän nyökkäsi hymyillen. Kävelin koulumme pihalle ja siellä minua vastassa oli iloinen joukko ystäviäni. Lan, Adeline, Thomas ja muutama muu tulivat minua vastaa hymyillen. Jonathan seisoi kauempana pettynyt ilme kasvoillaan ja pudistaen päätään. Katsoin äkkiä poispäin hänestä ja yritin keskittyä johonkin muuhun. Katseeni harhaili kaikkialla ja ystävieni puhe oli vain epämääräistä solinaa josta en saanut mitään selvää.
"Cecilia.. Onko kaikki hyvin?" Thomas otti minua kiinni olkapäästä ja katsoi minua huolissaan.
"Joo... Mä vaan oon vähän väsynyt.. Tiedäthän kun olin kipeä niin unirytmi meni vähän sekaisin" sanoin pikaisesti hymyilin hermostuneesti.
"Voi sua" Thomas naurahti ja lähti Jonathanin luokse. Hymyilin hänen peräänsä hetken. Aloin vaihtaa kuulumisia kavereideni kanssa
"Ainiin, sori Adeline kun en päässyt sun synttäreille" katsoin Adelinea joka nyökkäsi hymyillen
"Ei se mitään, sulla oli hyvä syy".
"Sä kyllä missasit aika paljon" Lan alkoi innoissaan kertomaan juhlien tapahtumia. Koulun kellot keskeyttivät hänet. Juoksin Thomasin luokse ulko-oville ja menimme siitä terveystiedon luokkaan Thomasin kanssa. Istuuduin luokan takaosaan ja otin kirjani pois repustani.
"Hei oppilaat, minun pitää mennä pitämään yksi yhdeksännen luokan koe ja tulen sen jälkeen takaisin. Sillä välin tehkää tehtävät jotka näette taululla." Vanha, lyhyt naisopettajamme sanoi tomerasti ja poistui luokasta.
Tunnin puolivälissä näin näyttöni menevän päälle. Taas uusi viesti Jonathanilta.
"Muista, olen sinun jos olet minun.." Tuo viesti sai minut ahdistumaan. Minun oli pakko päästä pois.
Juoksin ulos luokasta suoraan vessaan. Tasasin hengitystäni siellä pitkään. Katsoin itseäni peilistä ja yhtäkkiä tunsin suuren vihan pursuavan yli. Löin peilin rikki nyrkilläni ennenkuin ehdin edes ajatella asiaa. Näin teräviä peilin palasia ympäri lattiaa ja lavuaaria. Pian silmääni iski pitkä, terävä peilin pala joka kutsui minua vaikka yritin vastustaa sitä. Pyörittelin sitä käsissäni hetken.
"Tee se!" Kuulin äänen sanovan päässäni. Pian aloin muodostamaan tätä lausetta myös huulillani. Nostin peilin palan ranteelleni ja aloin tekemään sillä itselleni pieniä viiltoja. Se teki kipeää, mutta en vain voinut lopettaa vaikka halusin. Mieleni ei totellut minua vaikka kuinka yritin kieltää itseäni tekemästä enää yhtään haavaa. Mitä enemmän itseäni kielsin, sitä syvempiä haavoista tuli ja sitä enemmän verta valui pitkin kättäni. Kuulin jonkun huhuilevan minua vessan oven ulkopuolella. Se oli Lan. Siinä vaiheessa minulla pimeni ja viimeinen asia mitä muistan oli se kun löysin itseni makaamasta vessan lattialla.