Pimeä aika

6. Tik tak, aika loppui

Kävelen keittiöön hitaasti järkyttynyt ilme kasvoillani. Katsoin äitiäni peloissani kun hän nousi hitaasti seisomaan.
"M-Mitä?" Pystyn vihdoin kuiskamaan särkyneellä äänellä. Tunnen kyyneleiden nousevan taas silmiini. Isäni sulkee silmänsä pettyneenä kun äitini tulee luokseni ja ottaa minut lohduttavaan halaukseen. Tunnen kyyneleiden valuvat pitkin kasvojani mutta se ei haittaa, annan niiden vain tulla.
"Mitä täällä tapahtuu?" Kysyy Carl hämillään hieroen silmiään.
"Minä ja äitisi erottiin..." Isä luo tuiman katseen äidilleni joka värähtää ja huomaan kyyneleiden nousevan hänenkin silmiinsä. Nuo sanat satuttivat minuakin. Katsoi äitiäni ja yritin antaa hänelle lohduttavaa katsetta vaikka se oli vaikeaa.
"M-mitä te tarkoitatte... Mielisairaalalla?" Ääneni tärisee ja vilkaisen isääni hämmentyneenä.
"Sinä menet mielisairaalaan..." Hän nosti silmälasejaan ja jatkoi
"Se on sinun parhaaksesi".
"Sinä et ole menossa mihinkään, lupaan sen." Äitini tarttui minua käsivarsista ja katsoi minua itkuisin silmin. Häntä pelotti ja huomasin sen.
"Turpa kiinni ämmä!" Isäni huusi ja pomppasi ylös tuolistaan. Minä säikähdin niin että kyyneleet purskahtivat silmistäni.
"Rauhoittukaa nyt jumalauta aikuiset ihmiset!" Carl huutaa väliin ja työntää minut taakseen. Tärisen kyyneleiden valuessa pitkin kasvojani. Ne pitävät pienen ropinan tippuessaan harmaalle yöpaidalleni. Koko talon on täyttänyt hiljaisuus. Juoksin huoneeseeni sillä tunsin sen olevan ainoa hyvä vaihtoehto. Kahden oven pamauksen jälkeen kuulen varovaisen koputuksen oveltani.
"Minä täällä.." Kuulen Carlin varovaisen äänen kun hän raottaa ovea.
"Saako tulla?" Hän kysyy ja sulkee oven varovasti.
"Tulit jo..." Mumisen itkuisesti vastaukseksi.
"Anteeksi... Olisi pitänyt odottaa lupaa.." Hän otti muutaman varovaisen askeleen lähemmäs sänkyäni. Olin selkä kohti häntä. Hän istui sängylleni selkä kohti minua ja henkäisi raskaasti. Suljin silmäni kun viimeinen kyynel valui pois. Käännyin ja näin isoveljeni joka oli juuri suojellut minua. Halasin hänen selkäänsä tiukasti. Hän kääntyi ja halasimme pitkään ja tiukasti.
"Kiitos" kuiskasin ja tunsin kyyneleiden nousevan silmiini taas mutta räpytin ne pois.
"Sitä varten sisarukset on" hän sanoi lohduttavasti. Hymyilin hieman ja tunsin sisälläni lämpöä. Carl ja minä kävimme läpi pitkän keskustelun. Hän sai minut jopa nauramaan. Minulla on ihana isoveli!
"Kiitos vielä... Sä oot paras." Hymyilin Carlille.
"Mä tiedän" hän sanoi suoristaen ryhtiään.
"Haha" naurahdin.
"Mennäänkö kaupungille tai jotain?" Carl nousi ylös sängyltäni ja poimi rannekorun työpöydältäni.
"No vaikka.." Seurasin Carlia katseellani kun hän käveli ympäri huonettani pyöritellen korua sormissaan. Hän avasi vaatekaappini ja alkoi valikoimaan vaateita.
"Väärä vaatekaappi vai ajattelitko pukeutua tytöksi?" Nauroin. Carl naurahti ja jatkoi valikointia.
"Laita tää paita, nää housut ja tää rannekoru.." Hän sanoi ja laski vaatteet sängylleni. Nostin ne syliini ja katsoin niitä hetken mietteliäästi. Carl katsoi minua kysyvästi. Nyökkäsin hänelle hymyillen.
"Odota täällä!" Huikkasin oven suulta. Menin vessaan vaihtamaan vaatteeni ja laitoin vähän meikkiä. Palasin huoneeseeni jossa Carl odotti istuen sängylläni.
"Tarviin vähän apua tän rannekorun kanssa.. On vähän vaikeeta laittaa se kun on tää side kädessä" naurahdin ja kävelin Carlin luokse. Hän otti rannekorun käteensä ja laittoi sen ranteeseeni.
"Lähdetäänkö?" Hän hymyili ja nousi ylös.
"Joo" sanoin ja seurasin isoveljeäni tämän moottoripyörälle.

Olimme kaupungilla koko päivän ja olin unohtanut kaiken aamulla tapahtuneen. Kaupungilla näin myös Lan ja Adelinen. En ole ollut noin onnellinen pitkään aikaan. Ajatukseni lensi päivien tapahtumissa kun ajoimme takaisin kotia kohti Carlin kanssa. Minulla on yksi pieni kassi jossa on leipää jota äiti rakasti ja hänen lempi suklaataan. Saavuimme vihdoin kotipihaamme ja nousimme pois moottoripyörän kyydistä. Menin sisälle vanhempieni huoneeseen jossa näin äitini nyyhkyttävän. Minun on pakko sanoa. Mikään ei ole kauheampi näky kuin oma äiti itkemässä. Istui hänen viereensä ja halasin häntä.
"Me tuotiin sulle sun lempi leipää ja suklaata" hymyilin äidilleni toivoen sen lohduttavan edes vähän.
"Kiitos rakkaat" äitini hymyili myös Carlille joka käveli huoneen ovelle kypärä kädessään.

Loppu ilta menikin perheen kanssa. Keskustelimme kaiken pois sydämmiltämme ja helpotimme toistemme oloa. Kello oli jo paljon joten menin nukkumaan.

"Tule mukaani" näen isäni istuvan sängylläni ja säpsähdän pystyyn. Onpa loistava herätys... Mitä hän tekee täällä?
"Tule nyt tai minun pitää pyytää joku muu kovakouraisempi hakemaan.." Hän hoputti. Nyökkäsin hänelle arasti ja kävelin ulos isäni autolle. Hän avasi ovet ja menimme sisälle. Hän kytki auton päälle ja lähti ajamaan pitkin hiekkatietä joka johti moottoritielle.
"M-mihin me ollaan menossa?" Kuistaan arasti. Isäni nostaa lasejaan. Hän vetää syvää henkeä ja tiukentaa otettaan ratista.
"Mielisairaalaan..." Hän henkäisee raskaasti. Silmäni laajenivat ja tunsin olevani paniikissa. Minulla ei ole pakotietä. En edes ottanut puhelinta joten en voi soittaa kenellekään. Tuijotin vaan edessä jatkuvaa moottoritietä täristen. Pian isäni kääntyi pienemmälle tielle ja sen varrella oli suuri suljettu alue. Isäni pysähtyi portin eteen ja avasi ikkunaansa. Portti avautui ja isä kaarsi auton pihalle.
"Ulos autosta." Hän määräsi. Tottelin häntä sillä en halunnut hänen suuttuvan. Kävelin hänen perässään isoille metalli oville jotka nuori nainen avasi. Seurasimme sitten häntä huoneeseen jonka ovessa oli pieni kalterillinen ikkuna. Onko tämä minun huoneeni? Täälläkö tulen viettämään loppu elämäni? Nainen avasi oven avaimillaan ja antoi meidän mennä sisälle. Isäni käski minun istua ja nainen lukitsi oven takanani. Hän käveli edessäni olevalle tuolille ja otti esille taulukon.
"Hei Cecilia, minä olen hoitajasi Lola. Älä huoli, uskon että tulemme hyvin toimeen!" Hän hymyili minulle ja minä siirsin katseen jalkoihini. Hymähdin hiljaa.
"...selvä... Tuota... Isäsi voi nyt lähteä niin voimme puhua kahden" hän... Tai siis Lola antoi isälleni pyytävän katseen ja nämä poistuivat huoneen ulkopuolelle hetkeksi. Lola tuli takaisin huoneeseen ja hymyili minulle taas.
"Tiedän että olet varmasti järkyttynyt..."
"Joo joo ladidadidaa... Kaikki lääkärit jauhaa aina samaa juttua..." Ajattelin närkästyneenä ja jatkoin kuuntelua.
"...Minäkin olisin. Mutta usko minua kun sanon, olet turvassa täällä ja mitä helpommin teet yhteistyötä, sitä nopeammin pääset pois." Huokaisin syvään ja hän kai huomasi että minua ei kiinnostanut. Mutta eipä se minua haitannut. Ainakin tietää mitä mieltä olen tästä kaikesta.
"Esitän nyt muutama kysymystä"
"Kuka on Thomas?" Lola siirsi kynänsä valmiiksi kirjoittamaan vastaustani.
"Paras kaverini..." Munisin vastaukseksi. Lola nyökkäsi ja kirjoitti sen ylös.
"Entä Lan?" Hän jatkoi.
"Sama vastaus.." Pyöräytin silmiäni. Nyt myös Lola huokaisi. Olin ehkä vähän liian tyly hänelle. Eihän hän ole tehnyt minulle mitään.
"Hei anteeks ku mä oon tämmönen... Tä tilanne on mulle vaan tosi pelottava.." Tuijotin lattiaa mutta näin silmäkulmassani Lolan hymyilevän.
"Ei se mitään. Vielä kaksi kysymystä.." Hän hörppäsi vähän vettä pöydällä olevasta lasista ja jatkoi sitten.
"Kuka on Jonathan?" Tuo kysymys sai sydämeni tykyttämään ja silmissä sumenemaan. Tunsin kehoni tärisevän kun kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaani. Lola sanoi jotain mutta en saanut siitä mitään selvää. Olin paniikissa. Tunsin päässäni tömähdyksen ja sitten kaikki pimeni.