Mitä me tiedämme elämästä

7. Luku

Kaikki on ollut sekavaa. Hyvin sekavaa. Olen vasta kuudennella kuulla ja tunnen oloni suureksi lehmäksi. Syön suklaata kuin mikäkin hormonihirviö. Mutta kaikki on silti hyvin. Sekavaa.

Daniel palaa uniini öisin ja herään hikisenä. Jason yrittää aina saada minut rauhoittumaan ja onnistuukin siinä. Hän silittää hiuksiani ja vaivuttaa minut syliini, kuin pienen vauvan. Rakastan Jasonia. Se on selvä asia. Mutta Daniel vain kummittelee. Teen mitä tahansa, niin aina hän palaa mieleeni. Jason ehdotti terapiaa ja olenkin tänään menossa sinne.

Olen odotusaulassa. Täällä on hiljaista. Kaipaan Jasonin lämpöä ja turvaa juuri nyt.

- Termed! kauempaa kaikuu huuto ja pomppaan ylös.

Tallustan hitaasti valkotakkisen naisen luo ja istuudun kirkkaanpunaiseen penkkiin. Kaikki on esteettistä. Tekisi mieli sotkea koko huone. Ajatukseni katkaisee naisen puhe.

- Anteeksi, olin niin ajatuksissani, etten kuunnellut, sanoin vaivaantunut ilme kasvoillani.
- Ei se mitään, nainen sanoi ja jatkoi, haluatko kertoa itsestäsi jotain?
- Olen Jasmin Termed, asun Helsingissä, olen englantilaislähtöinen ja asun myös samassa kaupungissa syntyneen Jasonin kanssa. Olen 21-vuotias ja saan pian lapsen. Oliko siinä riittävästi? kysyin.
- Joo, aika paljonkin asiaa. Painaako sinua jokin? nainen kysyy.
- Virtsarakkoani juuri tällä hetkellä kaksikiloinen vauva. Voisinko käydä vessassa? kysyin ja naurahdin. Nainen naurahti myös ja nyökkäsi.

Vessasta tultuani nainen jatkoi kyselyään.

- Painaako sinun mieltäsi jokin?
- Entinen mieheni, sanoin.
- Miten? nainen kysyi ja kirjoitti vihkoseensa koko ajan, kun selitin Danielista.

Kävelen ulos huoneesta ja jähmetyn paikalleni, kun näen isäni pitkiin aikoihin.

- Isä! juoksen hänen luokseen ja rutistan häntä.
- Miten sinulla menee? On ollut vähän vaikea Kotkasta käydä Helsingissä, isä sanoi ja naurahti vaivaantuneesti, ja minulle sattui se työtapaturmakin, mutta kaikki hyvin. Onko sinulla?
- On kai. Daniel tulee uniini ja en saa nukutuksi. Nyt sain lähetteen apteekkiin hakemaan melatoniinia, jotta saan nukuttua, sanoin ja hymyilin.
- Voinko tulla käymään vaikka kahvilla luonasi? isä kysyi.
- Joo! Näet Jasoninkin pitkästä aikaa, innostuin.

Kävelimme kotiin ja kuulin kun Jason huusi ovelta minua. Menin rauhallisesti sisään ja näin Jasonin järjestämän illallisen. Mutta isä. En halunnut lähettää häntä kotiin, joten käskin hänen mennä vaikka kaupungille tunniksi. Illallinen oli hyvää ja kaikki meni hyvin.

Kiitos isä, kun tulit takaisin.

Elämä on kuin tunneli. Ei kuitenkaan loputon. Kyllä se valo vielä sieltä pilkottaa. Pikkuhiljaa.