Mitä me tiedämme elämästä

5. Luku

Ensimmäinen ultraäänikuvaus ohi. Shokeeraava tieto on nyt hyppysissäni enkä osaa käsitellä sitä oikein. Eikä terapiasta ole apua. Lapsellani on luultavasti vakavia kehityshäiriöitä, enkä osaa sisäistää asiaa. En voi enää tehdä aborttia kun olen päässyt näin pitkälle ja haluan kasvattaa lapseni. Kehityshäiriön takia lapsen ja minun elämää hankaloittaa kaikki vaikeudet mitä sellainen elämä voi tuottaa. Syöminen, liikkuminen, puhe, sosiaalinen elämä, kaikki muukin voi olla vaikeaa. Jason on alkanut etääntyä, eikä äitikään ole minun tukena. Ehkä hän auttaa pilven reunalta. Isä ei voi auttaa, kun hänelle tapahtui suuri tapaturma töissä. Täytyy kai turvautua Serenaan ja muihin ystäviin. En tiedä kuinka selviän.

Itse asiasaa olen alkanut harkita tahallista keskenmenoa. En haluaisi kasvattaa lasta, joka ei välttämättä osaa elää koskaan yksin. Toisaalta, jos tappaisin lapseni, en koskaan pääsisi siitä yli. Olen liian hyväsydäminen tekemään sitä.

Terapia tosiaan ei ole auttanut minua etenemään elämässäni ollenkaan. Suurin osa ajatuksistani pyörii itsetuhoisten ajatusten ympärillä ja miettien sitä, onko minusta elämään enää ollenkaan. Se on ihan tyhmää, mutta olen saanut hyvän mielen ajattelemalla itsetuhoisuutta ja sitä kuinka riistän itseltäni tämän kuihtuneen kuoren ja tyhjän sisällön. Ei se ole tyhjä. Kohtuani täyttää iso kehityshäiriö. Pieni keho, mutta suuri kehityshäiriö.

Ahdistavat tunteet saavat minut voimaan pahoin. Olen kyllästynyt olemaan perheettömän elämän keskipisteenä ja olemaan vastuussa jostain niin suuresta kuin lapsesta. En haluaisi kuitenkaan luopua hänestä. Hän on minun lapseni.

.............................

Taas tämmöstä ajatuksellista "päiväkirjan" tapaista tekstiä. Tämä lopputarina tulee olemaan tämänlaista, sillä se on itselle helpompaa kirjoittaa.

Ei huolta, kyllä Jasmin pääsee masennuksen syvästä suosta vielä ylös.