Mitä me tiedämme elämästä

4. Luku

Olen jo toisella kuulla. Huomenna on ensimmäinen ultraäänikuvaus. Pääsen näkemään oman lapseni. Silti se ei tuota minulle sitä iloa, mitä sen pitäisi odottavalle äidille tuottaa. Kävin viime viikolla terapiassa lääkärin todettua minulle raskausajan masennuksen. En tiedä miten kestän vielä seitsemän kuukautta kantaa kohdussani ja harteillani tätä taakkaa minkä olen saanut raskaaksitulon jälkeen. Kaikki muuttui, kun testi näytti plussaa. Aluksi yritin olla iloinen, vaikka alitajuisesti tiesin, ettei raskaudesta tule helppoa. Jason auttelee kovasti kotona ja kyselee aina vointiani. Kaiken lisäksi Dane otti minuun yhteyttä känni-iltanaan joskus muutama viikko sitten lauantaina. Hän soitti yöllä ja huusi puhelimeen, etten minä, tällainen huora saisi elää, kun olen pettänyt parasta ihmistä hänen elämässään. Vastasin vain, että hän ei ollut koskaan minulle se oikea ja sitten suljin puhelimen. Seuraavana aamuna Danielin äiti soitti ja kertoi surullisen uutisen hysteerisesti itkien. Daniel oli ollut juhlimassa ja saanut Subutexia joltain hämärähemmolta parillakympillä kolme grammaa. Daniel oli vetaissut ne suuhunsa ja vetänyt viinaa päälle. Hän oli sitten huurupäissään löytänyt joltain pellolta traktorin ja saanut sen ihme kyllä päälle, ja lähtenyt ajamaan. Hän painoi kaasua kuin hullu, ja lähti kääntämään traktoria mutta ratti oli lukossa. Traktori ei kääntynyt ja se ajautui suoraan isoon järveen pellon takana. Daniel ei kai ollut päässyt enää traktorista ulos ja hukkui traktorin mukana. Paikalla oli todistamassa muutama järkevä ja selvä kaveri. Nämä kaksi syytä ovat aiheuttaneet minulle stressin ja masennuksen. Raskaus ja Danielin kuolema. Tuntuu, että elämä vain pahenee entisestään. Toivottavasti tämä helpottuu, kun pääsen ultraan näkemään rakkaan lapseni.

Tässä oli siis parin kuukauden hyppäys Jasminin elämässä tähän hetkeen. Toivottavasti ette menneet sekaisin tästä pomppauksesta, joka tuli aika yhtäkkiä. Kiitokset kaikille lukijoille!
(Tarina jatkuu edelleen)